»Sain kohta mieheni lähdettyä tämän koiran lahjaksi veljeltäni. Se ei vielä tunne isäntäänsä. Etkö häpeä, Vahti!» huusi hän samassa, kun koira vihaisesti murahti Pekan yrittäessä taputtaa sitä päähän. »Se ei tahdo suostua kehenkään muuhun kuin minuun,» selitteli hän ja kutsui koiran luoksensa.
»Olisipa lanko itse saanut pitää tuollaisen pedon,» sanoi Pekka hieman tyytymättömänä. »Näyttääpä siltä, kuin tässä täytyisi taistella isäntävallasta oman koiransa kanssa!»
Koko illan pysytteli Vahti uskollisesti meidän seurassamme, mutta sen epäluulo Pekkaa ja minua kohtaan ei näyttänyt lainkaan laimenevan. Se piti meitä nähtävästi hyvin arveluttavina lurjuksina. Kun Pekka vaan laski kätensä vaimonsa vyötäisille, taputteli häntä tai teki muita nuoren aviomiehen tavallisia hullutuksia, nousivat Vahdin selkäkarvat pystyyn, ja illallista syödessämme piti se tarkasti silmällä, ettei kumpikaan meistä pistäisi veitsiä ja lusikoita taskuumme. Anna rouva oli oikein liikutettu koiran uskollisuudesta, mutta Pekka alkoi jo hiukan noitua tuota valpasta vartijaa.
Aivan hovimestarin tavoin saattoi Vahti pariskuntaa makuuhuoneen ovelle, kun myöhään illalla erosimme levolle mennäksemme. Kun ovi sen nenän edessä suljettiin, pudisteli se tyytymättömänä päätänsä, varmaankin kummastellen emäntänsä rohkeutta, kun uskalsi tuollaisen roikaleen kanssa jäädä kahdenkesken. Sitten alkoi se sitä suuremmalla tarkkaavaisuudella pitää silmällä minun liikkeitäni. Minua tuo tarkastus ei ollenkaan miellyttänyt, jonka vuoksi pujahdin ulos ja suljin oven.
Kun ilta oli erinomaisen kaunis, läksin vielä pienelle kävelymatkalle ihailemaan elokuun kuutamoa. Noin puolenyön aikaan palasin huvilaan ja aioin astua sisälle, kun uhkaava murina, joka kuului eräästä pimeästä loukosta eteisessä, pysähdytti askeleeni. Tuo kirottu Vahti, jonka jo olin unhoittanut, muistutti minua huomattavalla tavalla olemassa olostaan ja näytti varmasti päättäneen kieltää minulta sisäänpääsyn.
Mitä nyt tehdä? Jos yritin pyrkiä sen ohi, oli jokseenkin luultava, että Vahdin hampaiden väliin jäisi kappale uusista housuistani ja siihen kuuluva osa koipea. Astuin kuitenkin koetteeksi askeleen eteenpäin puhutellen Vahtia kaikkein lempeimmällä äänelläni, mutta seurauksena oli vaan yhä äkäisempi murina hämärässä välkkyvän, uhkaavan hammaskarsinan takaa. Katsoin siis viisaimmaksi peräytyä ja vetäydyin hiljalleen ulos.
Olinpa todellakin tukalassa asemassa. Siinä seisoin ohut takki ylläni, kolkossa yöilmassa; lahjomaton Kerberus sulki minulta tien makuusuojaani ja huvilassa nukkuivat kaikki, niin etten voinut kutsua heitä avukseni. Enhän edes tiennyt, missä palvelijat makasivat. Tunnin ajan kävelin edestakaisin huvilaa ympäröivässä pienessä puistossa, sadatellen ystävääni, hänen rouvaansa, koiraansa ja kaikkea, mikä hänen omansa oli, ja lopulta itseänikin, kun olin ollut niin tyhmä, että olin keskeyttänyt matkani joutuakseni tällaiseen satimeen.
Värjötellessäni siinä seinustalla, kädet syvällä taskuissa, huomasin äkkiä jotakin, mikä sai toivon kipinän syttymään rinnassani. Yksi huvilan akkunoista oli hiukan raollaan. En tiennyt mihinkä huoneeseen se kuului, mutta pääasiahan oli päästä katon alle, kyllä kai siellä sitten löytäisin oman huoneeni. Tuossa tuokiossa olin akkunan luona ja vedin sen kokonaan auki. Ruumiini muoto ja paino eivät tosin ole erittäin edulliset kiipeämisyrityksille, mutta akkuna oli siksi matalalla, että ilman suurempaa vaivaa sain, sivumennen sanoen, jokseenkin pyöreän vatsani hinatuksi akkunalaudalle. Mutta ennenkuin silmäni olivat sen verran tottuneet pimeyteen, että olisin nähnyt, mikä huone se oli, tömisi äkkiä maa takanani, kuului kiukkuinen haukahdus ja tunsin, kuinka lujat hampaat iskivät kiinni toiseen kantapäähäni. Tein epätoivoisen ponnistuksen, kenkä irtautui jalastani ja minä menetin tasapainoni, pudoten päälleni johonkin märkään, kylmään ja sakeaan, joka oli minut tukehduttaa, kunnes, koipieni piirtäessä ilmassa puoliympyrän, rojahdin selkä edellä lattialle.
Hetken aikaa makasin melkein tajuttomana. Sitten aloin vähitellen huomata, että olin vielä elävien joukossa ja etteivät raajani olleet varsin pahoja vammoja saaneet. Raapasin tulitikkuun valkean ja näin olevani — ruokasäiliössä. Allani oli suuri munakori aivan rutistuneena ja vieressäni kaatunut piimäsaavi, johon akkunasta pudotessani olin sukeltanut ja jonka sisällys nyt hitaasti valui tukastani, parrastani ja vaatteistani. Lattialta noustessani pudotin vielä hyllyltä jauhovakan, joka kaiken muun hyvän lisäksi tyhjensi päälleni runsaan siunauksensa. Eipä minun totta tosiaan olisi tarvinnut hävetä pahimmankaan lurjuksen rinnalla, jota konsanaan Amerikan vapaassa maassa on koristeltu tervalla ja höyhenillä.
Ensi tehtävä oli tietysti pyrkiä pois tästä kovan onnen paikasta. Mutta voi kauhistus! Ovi oli lukossa ja niin tukevaa tekoa, että heti huomasin mahdottomaksi yrittääkään päästä ulos sitä tietä. Ja kun katsoin ulos akkunasta, näin ystäväni Vahdin kykkivän sen alla, hyvin verenhimoinen ilme silmissään. Olisin kyllä voinut kolkuttaa ja huutaa, kunnes joku talossa olisi herännyt ja tullut minut pelastamaan, mutta minua kammotti se nauru ja pilanteko, joka epäilemättä tulisi osakseni yöllisen seikkailuni johdosta. Katsoin sen vuoksi parhaaksi odottaa, eikö Vahti kenties kyllästyisi vahtimiseen ja menisi tiehensä, niin että huomaamatta voisin päästä huoneeseeni, jossa pukisin ylleni toiset vaatteet, enkä aamulla olisi tietävinäni, mitään aikaansaamastani hävityksen kauhistuksesta.