Istahdin sen vuoksi huoneen nurkkaan ja aloin mietiskellä tämän matoisen maailman surkeutta. Mutta siinä mietiskellessäni painuivat vähitellen silmäni umpeen — matkan ja seikkailujen! tuottama väsymys voitti — ja tuota pikaa olin purjehtinut Höyhensaarille…
Kimeä kirkuna, joka olisi saanut maatuneen luurangonkin nousemaan haudastaan, herätti minut jälleen todellisuuteen. Edessäni seisoi tukeva hämäläinen piika, joka silmät kauhusta ympyriäisinä kiljui niin, että vieläkin sitä muistellessani pintaani karmii. Ja tuskin olin päässyt jaloilleni, kun jo Pekka ja hänen vaimonsa peljästyneinä syöksyivät sisään — totta puhuen kumpikin sangen kevyesti puettuna — ja akkunan alla ystäväni Vahti piti oikein pakanallista menoa, yrittäen useampia kertoja hypätä akkunasta sisään, mikä ei kumminkaan onnistunut. Enpä tahdo kuvailla niitä minuutteja, jotka sen jälkeen seurasivat, mainitsenhan vain, että lopuksi sain asian täydellisesti selitetyksi, vaikka tukeva hämäläistyttö ei näyttänyt minua oikein uskovan, ja pääsin pakenemaan huoneeseeni, jonne suureksi nautinnokseni pian joka taholta alkoi kuulua naurunhohotusta ja tirskunaa.
Kun sitten olin saanut toiset vaatteet ylleni ja puutarhasta oli tuotu toinen kenkäni, josta Vahti odotellessaan oli muodostanut kiinalaisen mandariinin jalkineen, tultiin kutsumaan aamiaiselle. Sainhan siinä niellä koko lailla pilkkaa, mutta kun sen ohessa sain niellä kelpo aamiaisen, tuli mieleni vähitellen tasapainoon, niin että kun rouva lupasi toimittaa Vahdille selkäsaunan, »kun vaan hänen veljensä parin kuukauden kuluttua tulee heillä käymään, sillä kukaan muu ei uskalla sitä lyödä», minä jalomielisesti luovuin tästä loistavasta hyvityksestä. Vahtiin ei tämä jalomielisyys näyttänyt tehoavan enemmän kuin rouvan nuhteetkaan, sillä sen silmissä olin yhä vain näkevinäni kiihkeän halun tehdä minun ruumiissani anatomiallisia tutkimuksia.
Kun sitten aamiainen oli syöty ja Pekka tyhjentänyt koko sukkeluusvarastonsa, joka, sivumennen sanoen, ei ollut kovin runsas eikä monipuolinenkaan, päätettiin lähteä pienelle aamukävelylle. Pekan ja minun vaatimuksesta jätettiin kumminkin Vahti kotiin ja teljettiin varmemmaksi vakuudeksi Pekan työhuoneeseen.
Olimme ehtineet kappaleen matkaa huvilasta, kuu Pekka huomasi unohtaneensa paperossikotelonsa ja palasi sitä noutamaan. Me rouvan kanssa istuuduimme kiveliö ja aloimme pakinoida. Ehdimme siinä pohtia ilmat, ja säät, Kalle Kakkisen uusimman romaanin ja rouvan parhaimman ystävättären avioerojutun ja aijoimme juuri ryhtyä parjaamaan yhteisiä tuttaviamme, kun äkkiä pisti päähämme, että Pekka viipyi merkillisen kauvan.
»Missähän se mieskulta taas kuhnustelee?» sanoi rouva. »Parasta, että lähdemme häntä etsimään.»
Samassa sattui silmäyksen! rikkipureskeltuun kenkääni, ja mieleeni muistuivat Vahdin terävät hampaat. Minua pöyristytti.
»Olisikohan tuo peto…?»
En uskaltanut ajatella pitemmälle, vaan nousin kiireesti ja aloin melkein juoksujalkaa rientää huvilaa kohti, niin että rouva tuskin saattoi minua seurata.
Huvilassa oli kaikki hiljaa; ainoastaan keittiöstä kuului astioiden helinää. Henkeäni pidätellen seisoin Pekan huoneen ovella. Sieltä ei kuulunut luiskaustakaan.