Vavisten, peljäten saavani nähdä kamalan näytelmän, rohkaisin vihdoin mieleni ja avasin oven.
Olihan siinä silmieni edessä näytelmä, vaikkei juuri niin kamala kuin olin peljännyt.
Seljällään permannolla, pää vedellä täytetyssä sylkilaatikossa makasi Pekka hievahtamatta, kasvot kiukusta tulipunaisina. Hänen päällään seisoi Vahti, katsoen häntä tarkasti silmiin ja päästäen tyytymättömän, murinan ja näyttäen hampaitaan, kun hän vain vähänkään äännähti tai liikautti itseään. Koira ei nähtävästi tahtonut vahingoittaa Pekkaa, jota hän kai luuli varkaaksi, vaan pitää häntä kiinni, kunnes toiset ennättäisivät avuksi.
Näky oli niin hullunkurinen, että huomattuamme, ettei Pekalla ollut sen suurempaa hätää, sekä rouva että minä purskahdimme kaikuvaan nauruun, josta ei tahtonut loppua tullakaan. Vihdoin tointui rouva kumminkin sen verran, että saattoi kutsua koiran pois ja Pekka pääsi nousemaan ylös.
Häntä ei ollenkaan naurattanut. Useamman minuutin ajan saastutti hän ilmaa jumalattomilla sanoilla, kuivatessaan päätänsä, joka oli ainakin puoli tuntia lionnut sylkiastiassa. Hän näytti kokonaan unohtaneen aviosäädyn onnen ja ärjyi rouvalleen niin kiukkuisesti kuin olisi hän ollut naimisissa jo kaksikymmentä vuotta. Vahtikin lienee vaistomaisesti huomannut »iskeneensä kirveensä kiveen»,-sillä yhtäkkiä pyörähti se ympäri ja luikki häntä koipien välissä ulos.
Päivällisiin saakka menosi Pekka kuin pahinkin kotityranni, niin että Anna-rouva alkoi jo peljätä hänen rakkautensa sammuneen sylkilaatikkoon ja vuodatella katkeria kyyneliä. Mutta kun sitten päivällispöydästä Pekan nenään nousi makea vasikanpaistin tuoksu, alkoi hänen sisunsa sulaa, eikä oltu vielä jälkiruokaan ehditty, kun jo hänkin nauroi koko tapaukselle. Vahtikin, joka oli saanut meiltä muutamia makupaloja, alkoi jo nähtävästi saada meistä paremmat ajatukset. Ja niin päättyi tämä myrskyisesti alkanut päivä sulaan sovintoon. Ja kun seuraavana päivänä matkustin, oli keskinäinen luottamus ja ystävyys kehittynyt niin pitkälle, että Vahti kohteliaasti saattoi minua portille ja jäähyväisiksi heilutti häntäänsä…
Vahdin myöhemmistä elämänvaiheista en ole kuullut. Mutta jos joskus tulen niin rikkaaksi, että pääsen huvilan omistajaksi, tahtoisin kernaasti jonkun Vahdin sukulaisista talonvartijaksi. Silloin ainakin saisin itse korjata omenat puutarhastani ja yöjalkalaisten kevytmielinen suku pysyisi loitolla taloni rajoista.
»KESÄLAITUMELLE».
Onnellisimpia hetkiä vanhanpojan elämässä on kieltämättä se varhainen aamuhetki kesäkuussa, jolloin Helsingin asemalla istuu liikkeelle lähtevässä junassa ja näkee asemasillalla töllöttävien tyhjäntoimittajain naamojen yhä vinhempää vauhtia vilahtavan ohi. Sillä edellytyksellä nimittäin, että on edessä pitempi kesäloma ja matka käy jonnekin sisämaahan »kesälaitumelle». Tämän hetken onnellisuus on sitäkin suurempi, kun viimeksi kulunut neljännestunti on ollut tukalimpia, mihinkä hiljainen ja rauhaa rakastava mieshenkilö saattaa eläessään joutua. Kylkiluut ovat saaneet muistiaisia pariltakymmeneltä luisevalta kyynäspäältä, liikavarpaat ovat magneetin tavoin vetäneet puoleensa suurimman osan kaikista liikkeellä olevista korkoraudoista niihin kuuluvine painavine tallukkoineen ja älykoppa on ollut litistymäisillään pannukakuksi senkin seitsemän matka-arkun ja korin välissä, joita hikiset ja läähättävät kantajat ovat edestakaisin kiidätelleet. Tästä kiirastulesta on nyt ilman pahempia vaurioita selviydytty ja juna lisää vauhtiansa, ja yhä kauvemmaksi jää kaupunki pölyineen, tuoksuineen, jyrisevine ja vonkuvina raitiovaunuineen, jäätelöryssineen, polkupyöräilijöineen, muotinukkineen ja — ennen kaikkia — politikoitsijoineen. Muutamia viikkoja saa toki olla rauhassa tuolta kaikelta ja paljolta muulta, jota ei tässä viitsi luetellakaan. Helpotuksen huokaus pääsee rinnasta ja mielihyvällä pistää mies tupakaksi.
Niin tein ainakin minä, kun juna porhalsi ohi Kaisaniemen keilaradan, jonka katolla pari kirkuvaa katupoikaa, pääkaupungin viimeisinä edustajina, liekutti jäähyväisiksi hyvin epämääräisen värisiä nenäliinoja.