Olin matkalla oikein maan sydämeen, satasaarisen järven rannalle, mielessä monen kyrmyniskaisen ahvenen, solakan hauven ja punasilmäisen särjen surma. Siellä aioin viettää kesäni erakkona yksinkertaisessa mökissä, herkutella reikäleivällä ja viilipiimällä ja kerätä uusia voimia kestääkseni taas talvikauden n.s. kulttuurielämän pyörteissä.
Niin, juna oli päässyt täyteen vauhtiinsa ja minä aloin tarkastella matkatovereitani. Hyvä tuuleni aleni muutamia asteita, kun huomasin lähimpänä naapurinani olevan tukevan perheenemännän, mukanaan hyvällä alulla oleva aritmeettinen sarja »kotikasvuisia», yksivuotiaasta lukkarinkokelaasta puolikasvuiseen, kesakkonaamaiseen pojanroikaleeseen saakka. Minä en suinkaan vihaa lapsia, pois se, mutta suotakoon minulle anteeksi, jos kernaimmin ihailen noita »herran terttuja ja kullan nuppuja» sopivan välimatkan päästä, kaikkein kernaimmin jonkun läpi- ja ylipääsemättömän esteen, esim. rautalankaverkon tai lujan akkunaruudun takaa. Minulla on näet näiden herttaisten pikkuolentojen kanssa ollut monen monta yhteentörmäystä, joissa kaikissa olen joutunut surkeasti alakynsin.
Ennen pitkää sainkin »tehdä lähempää tuttavuutta» perheen kanssa. Välittäjänä oli sarjan toinen »numero», kaksivuotias palleroinen, joka, uskollisesti säestettyään veljensä, lukkarinkokelaan, lauluharjoituksia, sai voileivän ja, syötyään siitä puolet, sijoitti jäännöksen, tietysti rasvainen puoli alaspäin, uusille kesähousuilleni. Äiti kiiruhti heti pyytämään anteeksi, antaen samalla sen lohduttavan tiedon, että voipilkut lähtevät hyvin helposti. Tähän yhtyi joku viereisessä »karsinassa» istuva koiranleuka, huomauttaen hyvin loogillisesti, että koska esim. tervapilkkuja poistetaan voilla, olisi syytä koettaa poistaa voipilkkuja tervalla. Tästä nerokkaasta neuvosta sai hän rouvalta palkakseen murhaavan katseen ja vajosi näkymättömiin sohvan selkänojan taakse. Minä puolestani lausuin kohteliaasti hymyillen, ettei asialla ollut mitään merkitystä, koska minulla oli kesäisin tapana kuljeskella housut rasvassa sekä edestä että takaa. Rouva ei nähtävästi ollut ajatusten lukija, muuten hän luultavasti olisi katsonut turvallisemmaksi jäädä seuraavalle asemalle odottamaan toista junaa.
Sitä, hän ei nyt tehnyt, vaan alotti kanssani vilkkaan keskustelun, johon minä tosin otin osaa ainoastaan korvillani, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei rouvan puhetulvassa ollut niin suurta aukkoa eli seisahdusta, että liukaskielisinkään lipilaari olisi siihen ennättänyt tokaista edes neljättä osaa kielen lyhimmästä sanasta.
Siinä sain tarkat tiedot viimeisistä torihinnoista, Helsingin piikojen ilkeydestä, hänen suuresta suvustansa, hänen miehensä luuvalosta y.m. huvittavista seikoista. Vahinko vaan, ettei minulla näistä tiedoista liene suurtakaan hyötyä elämän mutkaisella polulla. Sillä välin kirkui lukkarinkokelas lakkaamatta; muut lapset milloin koettelivat kellonperieni kestävyyttä, milloin tekivät tutkimusretkiä taskuihini, milloin harjoittivat telinevoimistelua säärilläni. Ainoa rauhallinen sielu koko joukossa oli kesakkonaamainen poika, joka tuon tuostakin pistäytyi salaa tupakoimassa — missä lie pistäytynytkään. Hän sai osakseen täydellisen myötätuntoisuuteni ja kunnioitukseni.
Vihdoin, kun aivoni jo alkoivat olla aivan sekaisin, rupesi näkymään lähestyvän vapautuksen hetken oireita. Rouvan puhetulva alkoi ehtyä ja hänen huomionsa jälleen kiintyä perheensä jäseniin. Pari mukulaa, jotka olivat kiivenneet selkäni taakse tappelemaan, ja tässä luvallisessa toimessa sukivat minua kummallekin korvalle, sai tukkapöllyn, eräs vekkuli vedettiin esiin sohvan alta, jossa hän huvitteli itseään koristelemalla saappaitani liitupiirustuksilla, lukkarinkokelaan laulu lakkautettiin karamellilla ja kesakkonaama pysäytettiin, juuri kun hän aikoi pistäytyä salaperäiseen tupakkahuoneeseensa. Ja kerättyään kokoon pari-, kolmekymmentä erikokoista ja -näköistä myttyä ja lausuttuaan minulle sydämelliset jäähyväiset, purkautui tämä hauska perhe seuraavalla asemalla lumivyöryn tavoin junasta, jättäen minut henkisenä rauniona retkottamaan sohvan nurkkaan. Älköön minulle luettako kovin suureksi synniksi, että tunsin pientä iloa, kun sadekuuro samassa hiukan kasteli äskeisiä ystäviäni.
Kuluipa joltinenkin aika, ennenkuin olin täydellisesti tointunut, ja samassa oli minunkin rautatiematkani lopussa. Astuin junasta pienellä asemalla, joka näytti olevan aivan erillään muusta maailmasta synkässä metsässä. Siitä oli minun noin penikulman matka ajettava hevosella ja aloin sen vuoksi tiedustella, kestikievaria.
Eräs mies, joka äkkiväärä suussa istui aidalla ja erinomaisen taitavasti sijoitteli ruskeita täpliä asematalon valkeaan nurkkalautaan, tarjoutui saattamaan minut sinne suorinta tietä.
Muistaakseni suorinta tietä sanotaan myöskin »linnuntieksi», ja tässä tapauksessa oli nimi kerrassaan paikallaan. Välillä oli kahdeksan Kullervo-vainajan malliin rakennettua aitaa, enkä olisi juuri tahtonut tulla valokuvatuksi siirrellessäni arvoisaa sadan kilon painoista ruumistani niiden yli. Kun vielä olin saanut tehdä odottamattoman vierailun erään vaatimattoman sammakkoperheen luona, syystä että ojan yli vievä porraspuu petti, saavuin vihdoin onnellisesti majataloon.
Siellä tilasin hevosen Kiiskilahden laivasillalle. »Heti!» oli vastaus. Mutta pari tuntia kului, ja ennätin jo moneen kertaan katsella majatalon seinillä olevan taidenäyttelyn, jota vähintäin kymmenen kesän kärpäset olivat kaunistelleet, ennenkuin rattaiden kolina pihalla ilmoitti, että hevonen oli valjaissa.