Olin ollut siinä hurskaassa uskossa, että ne kidutuskoneet, joita minun lapsuuteni aikana kunnioitettiin kyytikärryjen nimellä ja arvolla, jo kuuluisivat muinaismuistojen joukkoon, mutta pihalle tultuani huomasin, että kansa tällä paikkakunnalla, ainakin mitä ajoneuvoihin tulee, uskollisesti riippui kiinni isiltä perityissä tavoissaan. En voi juuri sanoa, että tämä uskollisuus minua kovinkaan ilahutti, mutta hyvin »liikutetuksi» sen johdosta kumminkin tulin, ennenkuin olin kahtakaan kilometriä ajanut. Luulenpa, että oikein vuodatin kyyneleitä astuessani rattailta Kiiskilahden laivasillalle.
Siitä alkoi nyt matkani viimeinen taival. »Nopeakulkuinen», rautainen höyrylaiva »Kiiski» ähkyi ja puhkui jo laiturin kyljessä ja puolen tunnin kuluttua piti lähdön tapahtua. Mutta sisävesien »kapteeneilla» on oma käsityksensä aikatauluista. Kun jo kokonainen tunti oli kulunut yli määräajan eikä mitään lähtövalmistuksia näkynyt, kysyin vihdoin »kapteenilta», eikö jo olisi vähitellen aika lähteä.
»Kapteeni», jonka ulkoasu suuresti muistutti niitä yhteiskunnan jäseniä, joita kesäisin näkee joukottain vetelehtivän Helsingin satamassa, otti piipun suustansa ja toivotti valituin sanoin kokonaisen sarjan hornan henkiä noutamaan ja viemään Mattilan emännän, joka varmaankin oli jäänyt kylään kahvikupin ääressä juoruamaan, ja jota ei voinut jättää, hänen miehensä kun oli laivan omistajia.
Tämän selvityksen saatuani katsoin parhaaksi vetäytyä aluksen perässä olevaan pieneen koppiin, jota »salongin» nimellä kunnioitettiin. Siinä oli juuri sen verran tilaa, että saatoin pitkin pituuttani oikaista itseni puiselle sohvalle, eikä sitä enempää tarvittukaan. Makasin siinä, katselin kattoon ja kuuntelua, kuinka Kiiskilahden laineet huuhtelivat »Kiisken» kupeita. Olin noussut aikaisin aamulla, matka oli ollut rasittava, laineiden loiskina vaikutti nukuttavasi, sanalla sanoen: tässä oli kaikki edellytykset »kiisken onkimiseen». Hiljalleen vaivoinkin unen helmoihin ja heräsin vasta, kun ankara sysäys viskasi minut sohvalta pöydän alle ja kannelta kuulin »kapteenin» hirvittävän ärjynnän:
»Enkö minä sanonut sinulle ramoot, ja sinä musta p:le panit pakkia!»
Päästyäni jaloilleni, kiiruhdin ulos kannelle ja näin, että alus laiturista lähteissään oli perä edellä ajanut rantaan. »Kapteeni», kasvot mustanpunaisina kiukusta, hyppeli koholle ilmaan, löi yhteen kämmeniään ja ärjyi kuin jalopeura koneenkäyttäjälle, joka oli pistänyt nokisen naamansa esiin konehuoneen luukusta ja hyvin tyynenä pureskeli mälliänsä. Hetkisen tarkasteltuaan asiain tilaa virkkoi hän rauhallisesti: »Mitä siinä leksottelet? Saathan sen ramootin vähemmälläkin.» Sitten vetäytyi hän takaisin konehuoneeseen, josta kohta alkoi kuulua ankara jyske ja sähinä. Mutta »Kiiski» ei niin hevillä ottanutkaan irtautuakseen. Vasta kun kaikki matkustajat, niiden joukossa eräs äärettömän paksu nainen, jonka arvasin olevan tuon mahtavan Mattilan emännän, oli komennettu etukeulaan, ja laivamiehet lykkivät sivuilta pitkillä seipäillä, saatiin alus irti liejusta ja läksi viilettelemään väljemmille vesille, purkaen savupiipustaan kannelle, sellaisen määrän kipunoita ja palavia hiilenkappaleita, että olisi voinut luulla purjehtivansa jossakin Vesuviuksen lähettyvillä.
Tämä, sanan varsinaisessa merkityksessä, »tulilaiva» vei minut vinhaa vauhtia Aarniosalmen laiturille, jossa nousin maihin. Siitä sain soutumiehen, joka halvasta maksusta otti viedäksensä minut matkani päähän, Hopealahden mökkiin, jossa eräs paikkakunnalla asuva ystäväni oli minulle vuokrannut kesäasunnon. Tunnin ajan soudettuamme mitä kauniimpien saarien lomitse, saavuimme juuri auringon mailleen mennessä Hopealahden pohjaan.
Siinä oli edessäni tuleva asuntoni. Jättiläiskoivujen suojassa seisoi siisti, punaiseksi maalattu mökki, valkeine ikkunalautoinaan. Pihalla lausui mökin halli äänekkäät tervetuliaisensa, mökkiä ympäröiviltä lähteviltä kunnailta kuului käen kukunta, jota karjan kellojen kilinä kauniisti säesteli. Jossakin kaukana lauloi sointuva naisääni vienon surullista kansanlaulua. Alas rantaan asteli vakavin askelin vanhanpuoleinen mies, tuleva isäntäni. Minun oli tarvis luoda vaan silmäys hänen avomielisiin, rehellisiin kasvoihinsa, huomatakseni, että meistä tulisi mitä parhaimmat ystävykset. Ja sydämellisesti tartuin hänen ojennettuun käteensä.
SUSI LAMMASTEN VAATTEISSA.
Muistelma reserviajoilta.