Oli kaunis kesäkuun ilta, kun parin toverin kera saavuin A:n reservikasarmille, jossa meille kruunun puolesta oli kuudeksi viikoksi ilmaiseksi varattu täysihoito, jopa vaatetuskin. Kasarmin portin edustalla vallitsi aika mylläkkä. Siihen ajaa karahuttivat rattaat toisensa jälkeen, täynnä kovaäänistä väkeä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli maantie sakean tomupilven peitossa, mutta eivätpä siitä esiinpistävät päät juuri enkelinpäitä olleet, eikä siitä kuuluva laulu ja soitto enkelien huulilta lähtenyt eikä harpuista, huiluista ja symbaleista kajahdellut. Päinvastoin oli se hyvin »maailmallista musiikkia», niinkuin Teemun isä »Nummisuutareissa» olisi sanonut, ja esitettiin se karkeilla kurkuilla ja rämisevillä hanureilla. Poikien viimeisen »sivellipäivän» aurinko oli mailleen menemässä, ja nyt olivat viimeiset pisarat tyhjennettävät vapauden kultaisesta maljasta.

Tätä iloista vierasjoukkoa vastaanottamassa oli portilla koko liuta jokseenkin epäkohteliaita isäntiä. Äreänaamaiset aliupseerit ärjyivät, komensivat ja kiroilivat, ja taampana seisoi tuimannäköinen, lyövällä miekalla varustettu vääpeli. Tervehdyssanat eivät juuri olleet niin sileiksi höylätyt kuin ne, joita salonkien ovella kuulee, mutta sen korvasi täydellisesti niissä ilmenevä suoruus ja ytimekkäisyys. »Siivolla, senkin s:nan nauta!» sai kuulla eräs, joka rattailta maahan päästyään koetti muutamilla polkka-askeleilla elvyttää viimeisten nurkkatanssijaisten muistoa. »Tuo p:leen kollo tuuppii siinä kuin lautapää sonni», oli toisen arvolause. Ja niin jatkettiin, kunnes karjatalouden koko sanavarasto oli tyhjennetty ja Hornan aateliskalenteri läpikäyty ja vieraat vihdoin saatettu vierasvaraisen talon seinien sisäpuolelle. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan.

Joukossa oli kumminkin muutamia, joille isännät katsoivat parhaaksi varata erityiset makuuhuoneet. Niissä oli rautaiset akkunaverhot ja makuuvaatteet olivat valmistetut Suomen lujasta honkapuusta. Näin erityisen huomion esineiksi joutuneet vieraat kyllä koettivat kieltäytyä kunniasta, mutta mitäpä se auttoi isäntien itsepäisyyttä vastaan. Huolelliset isännät telkesivät vielä ovet, jotta vieraat eivät voisi päästä ulos kosteaan yöilmaan ja kenties vilustua.

Niiden joukossa, jotka seuraavana aamuna kivistävin kalloin rautaristikon läpi katselivat nousevaa aurinkoa, oli myöskin Antti Antinpoika Anttila, josta saman päivän kuluessa tehtiin »n:o 114», ja joka on syynä siihen, että nämä rivit mustetolpon pimeydestä ovat kömpineet päivänvaloon.

* * * * *

Antti Antinpojan pituuden mitta määräsi hänet kuulumaan kolmanteen plutoonaan ja antoi hänelle edellämainitun numeron. Mutta eipä oltu vielä montakaan päivää tutkittu sotatieteen ensimäisiä alkeita, kun jo hänen läsnäolonsa huomattiin välttämättömäksi myöskin n.s. viidennessä plutoonassa. Tähän valiojoukkoon kuului miehiä kaikista plutoonista; yhteisenä nimenä oli heillä »Ven Tuuva». Plutoonan harjoitukset pidettiin tavallisesti siihen aikaan, jolloin muut tukevan hernerokan syötyänsä vetää jyristävät ankaraa päivällisunta, ja niissä pohdittiin perinpohjin kysymystä: missä on oikea ja missä vasen? Tietysti se aliupseeri, tai jefreitteri, jonka vuoro kulloinkin oli komentaa tätä »makedonialaista falangia», oli suuresti kiukuissaan päivällisunensa menettämisestä ja antoi pitkälle kehittyneen kaunopuheliaisuutensa ilman tokeita ja sulkuja virrata opetuslastensa yli. Tästä tulvasta sai aina pahimman ryöpyn niskaansa n:o 114, jolle luoja terveen ruumiin ja pohjattoman ruokahalun ohessa oli antanut n.s. »kovan pään».

N:o 114 oli rikkaan talon poika, eikä ole kummakaan, että tämä komento alkoi hiukan käydä hänen sapelleen. Kotipaikallaan oli hän kukkona kylän poikien keskuudessa, kävi »rikoovaatteissa», ryypiskeli oluita kievarissa ja poltti »rettinkiä». Täällä häntä mikä aliupseeriksi kohonnut renkirahjus hyvänsä survi kylkiin ja leukaan, haukkui pöllöksi, naudaksi, pässiksi j.n.e., ja hänen piti vaan nöyrästi, käsi lakin reunassa kuunnella moisia törkeyksiä. Jopa hän kerran yritti täristä vastaankin, mutta seurauksena oli se, että hänet neljänä päivänä perättäin määrättiin pitämään puhtaana erään kasarmiin kuuluvan, hyvin »tarpeellisen» sivurakennuksen permantoa. Tämä alentava rangaistus riisti häneltä toistaiseksi halun potkia tutkainta vastaan, mutta sitä enemmän pani hän hampaan koloon vastaisuuden varalle. Hän ajatteli kyllä karkaamistakin, mutta oli kuullut siitä tulevan »västinkiä», ja siellä kai olivat olot vielä tukalammat kuin viidennessä plutoonassa.

Kolmisen viikkoa palveluksessa oltuaan pääsi Antti Antinpoikakin muiden muassa sunnuntailomalle. Koska hän täydellä syyllä arveli, että tieto hänen menestyksestään sotilasuralla muiden reserviläisten kautta jo oli saapunut hänen kotikyliinsä korviin, ei häntä lainkaan huvittanut lähteä sinne. Sen sijaan tallusteli hän erään lähellä asuvan tuttavan suutarin luokse, jolle hän jo ennakolta oli laittanut sanan, että tämä sunnuntaiksi hänen rahoillaan varaisi riittävästi »vettä väkevämpää». Hän tahtoi nyt huuhtoa alas kolmen viikon harmit ja ikävyydet ja purkaa kylläisen sydämensä ystävälleen, joka jo edellisenä vuonna oli päättänyt kolmivuotiset kesähuvituksensa.

Suutari-Kalle oli tehnyt työtä käskettyä, ja pian oli ilo ylinnä talossa ja unohtuneet Antilta kaikki vaivat ja rasitukset.

* * * * *