Mitenkä ystävykset muuten sunnuntainsa viettivät, ei kuulu tähän, mutta sunnuntai-iltana noin kello 7 istuivat he ojan partaalla lähellä kasarmin kruutikellaria. Kummankin naama punotti ja hohti ja vieressään oli heillä pullo »koljaattia», jota tuon tuostakin maisteltiin.
Antti murisi itsekseen, noitui ja pieksi nyrkillään mätästä. Vihdoin lausui hän pahasti kangertelevalla kielellä:
»Nyt täytyy taas kohta lähteä iltahuutoon, muuten, piru perii.»
»Hääh?» äännähti hänen viinaveikkonsa, joka oli hetkisen vieraillut unien maailmassa.
»Iltahuutoon täytyy… kuuletko!» huusi Antti. »Ja sitten ne alkavat taas huomenna ne herraspäivät Plutoonan päällikkö on luvannut tanssittaa minua, niinkuin se peto ei olisi sitä ennen tehnyt. Tekisi mieli antaa palttua koko jutulle. Ja taitavat vielä iltahuudossa huomata, että olen vähän niinkuin ryypyissäni. Silloin se on putka niinkuin kourassa.»
Antti tutki taas pullon sisustaa, jonka johdosta hänen kielensä kävi yhä kankeammaksi.
Mutta nyt alkoi karkaamistuuma, joka joskus oli hänen mieleensä juolahtanut, hänen pöhnäisissä aivoissaan vähitellen häämöittää yhä houkuttelevampana.
»Kuuleppas, Kalle,» puhkesi hän puhumaan, »mitähän, jos luistaisin tieheni ja antaisin hyvät päivät aliupseereille, putkalle ja luudanvarsille? Lähtisin sukulaisiin toiseen lääniin; sieltä eivät ainakaan tänä kesänä minua löytäisi.»
»Lähde vaan», kehoitti suutari, joka nyt oli rohkeimmillaan. »Mutta pentele, mitäs noille ruunun vaatteille…? Siitä tulee sama kuin varkaudesta, jos ne vie mukanaan. Ja niiden kauttahan pian joutuisit kiinni.»
Tämä oli pulmallinen kysymys ja kumpikin raappi korvallistaan. Mutta äkkiä syntyi suutarin aivoissa nerokas tuuma. Hän oli aika koiransilmä ja valmis mihinkä kepposiin tahansa, ja nyt oli hänellä mainio tilaisuus käsissä.