»Ei hätää Antti», lausui hän vilkkaasti, »nyt tiedän. Sinä otat nämä minun vaatteeni ja alat laputtaa kievariin, josta saat hevoskyydin. Minä otan sinun vormusi ja menen sijastasi iltahuutoon. Näin sunnuntai-illan touhussa ei kukaan huomaa, että mies on vaihtunut, varsinkin kun paikkasi on takarivissä. Muuten pysyttelen piilosalla, ja jos joku tovereistasi huomaakin, niin kyllä hän pitää suunsa kiinni, jos työnnän markan tai pari kouraan. Onhan sulla rahoja? Aamulla kyllä melu nousee, mutta minkäs he sivellimiehelle voivat, ja sinä olet jo maiden ja matkojen päässä. Haetan vaan toiset vaatteet torpasta ja menen matkoihini. Ja sitten valehtelen vielä sinun menneen ihan toiselle suunnalle. Siitä tulee lysti leikki.»
»Sinä olet mainio mies, Kalle», huusi Antti illastaneena. »Saavatpa pitkän nenän, senkin ihmisrääkkääjät!»
Ystävykset sopivat nyt kaikista yksityisseikoista, sen verran kuin heidän pimitetty järkensä salli. Karkaamisen arveluttavia seurauksia ei kumpikaan ajatellut. Tuossa tuokiossa oli vaatteet vaihdettu, pullo tyhjennetty ja kello puoli yhdeksän läksi sotilaaksi muuttunut, suutari jokseenkin hoippuvin askelin piirtämään kasarmia kohti; Antti jäi istumaan ojan reunalle, sanoen vielä lepäävänsä hetken. Mutta eipä aikaakaan, kun hän jo kuorsasi sikeässä unessa.
* * * * *
Kello yhdeksän seisoi komppania, kasarmin pihalla rintamassa iltahuutoa varten. Aliupseerit touhusivat, huusivat ja järjestelivät tarmonsa takaa. Rivit eivät tahtoneet pysyä oikein suorina, sillä useat olivat lomaltaan palanneet jokseenkin notkeapolvisina.
Äkkiä alkoi oikealta sivustalta kuulua outoa hälinää. Huudettiin, että tuntematon humalainen sotamies väkivallalla tahtoi tunkeutua n:o 114:n sijalle. Siitäkös mylläkkä syntyi! Vääpeli ja aliupseerit riensivät paikalle ottamaan selkoa tästä kummallisesta seikasta. Mutta suutari ei ollut milläänkään, nauroi vääpelille vasten silmiä ja maksoi aliupseerien tuuppimiset samalla mitalla takaisin. Hän vakuutti kiven kovaan olevansa »n:o 114, Antti Antinpoika Anttila» ja haukkui aliupseereja sokeiksi tarhapöllöiksi, kun eivät omia miehiään tunteneet. Hän oli aikoinaan palvellut eräässä toisessa komppaniassa ja vasta vähän aikaa asunut paikkakunnalla, niin ettei häntä heti tunnettu. Mutta lopuksi huusi joku: »sehän on Honkalahden suutari!», ja nyt alkoi kiivas kyseleminen, miten hän oli kruunun vaatteet saanut ja mihinkä oikea n:o 114 oli joutunut.
Tästä hälinästä teki lopun kapteenin ja vänrikin saapuminen paikalle. Kapteeni ällistyi ensin kuultuaan vääpelin raportin, mutta käski sitten viemään valesotamiehen päivystyshuoneeseen, jonne itsekin meni.
Siellä joutui nyt suutari helisemään. Hän oli jo osittain selvinnyt ja sen mukaan oli hänen miehuutensakin masentunut. Kun nyt kapteeni uhkaili häntä kaikellaisilla pelottavilla rangaistuksilla, vajosi hänen rohkeutensa kerrassaan saapasvarsiin saakka, ja hän tunnusti juurta jaksain koko jutun.
»Hm», tuumasi kapteeni, jonka oli vaikea pidättää nauruansa, »tuon toisen veijarin saamme kyllä kiinni. Pankaa patrulli liikkeelle. Mutta mitä teemme tälle lammasten vaatteisiin pukeutuneelle sudelle? Mitä arvelee vänrikki?»
»Riisuttakoon vaatteet hänen yltään ja ajettakoon hän korpeen», vastasi vänrikki.