»Tapahtukoon niin», sanoi kapteeni.
Hetkisen kuluttua sai komppania, joka jännityksellä odotteli ulkopuolella, nähdä kummallisen näyn. Alas kasarmin portaita harppasi pitkin askelin paitasillaan, aivan aivinaisillaan oleva mies, kiisi riemuhuutojen ja naurunrähinän kaikuessa yli kasarmin pihan, loikkasi aitauksen yli, riensi vinhaa vauhtia harjoituskentälle ja pääsi vihdoin, tehtyään pari kolme kuperkeikkaa kentällä olevissa ampuma-ojissa, sen toisella puolella olevan metsän peittoon. Siellä seisova kruutikellarin vahti peljästyi sanattomaksi ja pudotti kiväärinsä, nähdessään tämän oudon kummituksen tuulispäänä kiitävän ohi.
Mutta kummituksen kintereillä seurasi nopsajalkainen patrulli. Ennen mainitun ojan reunalle saavuttuaan näkivät miehet paitaniekan ankarassa ottelussa siviilimiehen kanssa, jolta hän kaikin voimin kiskoi takkia yltä. Siviilimies tunnettiin heti olevan kaivattu n:o 114. Patrullin avulla sai suutari omansa takaisin, ja nyt alkoi Antti Antinpojalle epäilemättä ikävin matka, minkä hän eläissään oli tehnyt. Patrullin keskessä sai hän yhtä kevyessä puvussa kuin suutari äsken lähteä tallustamaan kasarmille. Ja voi kauhistusta! Koko harjoituskenttä oli mustanaan ihmisiä, jotka melun johdosta olivat paikalle saapuneet. Naiset, varsinkin nuoremmat, pakenivat kirkuen, nähdessään näin säädyttömässä asussa olevan miehen, miehet hurrasivat ja nauroivat ja kokat haukkuivat. Ja kasarmin pihalla otettiin n:o 114 vastaan niin jyrisevillä riemuhuudoilla kuin olisi hän voitokkaasta tappelusta palaava sotapäällikkö.
Pimeässä tyrmässä sai hän sitten pari vuorokautta rauhassa mietiskellä sotilaselämän vaivoja ja vaikeuksia. Ja loppupuolen harjoitusaikaa pitivät kyllä toverit ja päälliköt huolen siitä, ettei tämä seikka päässyt hänen mielestään haihtumaan.
Seuraavaksi kesäksi lienee hän siirtynyt johonkin muuhun komppaniaan, sillä A:ssa ei häntä enää sen koommin näkynyt. Senpä vuoksi en tiedä, miten hän sittemmin lienee sotilasurallaan menestynyt.
MÄTÄKUULLA.
Mätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Kuivalan kaupungin ainoan äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin koko kaupungissa, vallitsi kesäisen iltapäivän hiljaisuus ja lepo. Päätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä, mutta »ukonnuoli», Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään ja hänen henkensä lähtenyt vierailulle unien maailmaan, jättäen kuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan. Aputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen loikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja »ylitsevuotava» sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta oli käynyt jäykäksi ja sitkeäksi kuin jonkun vanhan paatuneen koronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoastaan eräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli jalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja nyt helteiseen ilmaan lasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta.
Päätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää pääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalta tavalta ravistella Kuivalan uneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli se kylläkin lupaava. Se kuului:
»Suosikkijärjestelmääkö?»
Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi istunnossa kaupungin rankkurin virka täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat ansiot Pekka Paanasella, joka edellisen viranpitäjän apulaisena on virkatoimiin perehtynyt ja niissä osottanut kiitettävää intoa. Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta kuin että hän muutamia vuosia, on ollut n.s. jätkänä Helsingissä. Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana. rahatoimikamarin puheenjohtajalla.»