Tässä kohdassa oli päätoimittajan kynä pudonnut, ja kirjoituksen jatko jäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomana kuin syntymätön lapsi.
Hetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja huoneeseen astui lehden toimitussihteeri, kirjailija Eero Viikki. Hän tuli suoraa päätä »Seuraklubin» tarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan ja raitistutti nyt toimituspaikan ilmaa vienolla hajahduksella monivuotisesta sikarinsavusta ja väljähtyneestä oluesta.
Kolinasta heräsi päätoimittaja ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean katseen.
»Taas tulet näin myöhään», ärähti hän. »Tässä olen saanut istua raatamassa otsani hiessä. No, onko sulia uutisia?»
»Uutisia!» — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään. »Uutisia tähän vuoden aikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on mahdotonta.»
»Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet olutpulloosi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella, urkkia…»
»Yhtä hyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut. Kunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen akkunaverhojen takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat kiiskiä tiskiänsä takana ja erään valppaan lehden päätoimittaja torkkuu.»
»Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia, paikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko lehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kivenkolosta!»
»Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt kertaakaan koko viikolla, niin ettemme siitäkään saa uutista.»
»Oho! Siitähän juuri uutisen saammekin. 'Tornikello ei ole kertaakaan pysähtynyt tällä viikolla', Samalla se on pieni letkaus asianomaisille. Mutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alkanut talonsa maalauttamista?»