»Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut kaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa.»
»Ei kelpaa. Mutta mitähän, jos tarjoaisimme Juoppo-Kaalepille markan, sillä ehdolla että hän pitää pahaa elämää kadulla ja antaa Inkisen viedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen.»
»Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei Kaaleppi tyytyisi yhteen markkaan, vaan vaatisi itselleen täyden humalan, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton kurkku.»
»Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden liikkeelle. Sinä olet oikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi», murisi päätoimittaja, pannen lakin päähänsä.
»Vähentääkö palkkaani ja minä kun olen juuri aikonut vaihtaa paikkaa juoksupojan kanssa!»
»Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat nekin. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun eivät kokonaiseen viikkoon ole saaneet kokoon ainoatakaan kunnollista tappelu- tai murhajuttua!»
Tämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään. Toimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi silmäillä pääkaupungin postia haukotellen ja tuon tuostakin torkahdellen.
Sillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin pääkatua. Ilma oli, kuten jo on mainittu, helteinen, ja ennen pitkää alkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle ja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi keittää kokoon uutisen.
Saalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan oli hän saanut tähdelle pannuksi, että heinä kaupungin torilla oli kasvanut puolen kyynärän mittaiseksi ja oli niittämisen tarpeessa, että löyhkäävä kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien halkopinojen väliin ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi tuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin lehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut pumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljoilleen läksi hän astelemaan toimituspaikkaan päin pannakseen saaliinsa paperille.
Mutta ehdittyhän maalari Sutisen talon kohdalle pysähtyi hän äkkiä. Talosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa parkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. »Ahaa!» ajatteli päätoimittaja, »siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, tapaturma tai kuolema. Otan siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen.»