Hän meni pihaan ja kuuli, että ääni tuli talon keittiöstä. Hetkisen mietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti keittiön ovelle, avasi sen ja astui sisään.
Keittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla jokapäiväisessä elämässä oli nimenä »Sutiska», suuren akkajoukon ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen huuliltaan tulvaili vuoroin voivotuksia ja siunauksia, vuoroin soimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin poissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti noita mielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.
»Mitä täällä on tapahtunut, hyvät ihmiset?» huusi Ukkonen, kun melu senverran hiljeni, että sai äänensä kuuluviin.
Nyt vasta huomasivat eukot tulijan. »Sutiska» tuijotti häneen hetkisen, peitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut olivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä.
»Sutinen on hukkunut», vastasi vihdoin eräs läsnäolijoista matalalla äänellä.
»Hukkunutko?» Päätoimittajan sydämessä kamppailivat hetken aikaa inhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta lopuksi voitto kallistui jälkimäisen puolelle. »Koska? Kuinka se tapahtui?» kysyi hän innokkaasti.
Nytkös muijat kilvan selittelemään. Yksi puhui yhtä, toinen toista ja kukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja oli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt Hän antoi akkojen pauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä, kirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville seuraavat asianhaarat:
Sutinen oli pari päivää juopotellut, telmänyt ja räiskänyt kotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä aamuna oli hän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa »Sutiska» säilytti viinapulloa »sydämenkouristuksien varalle, jotka häntä aika ajoittain vaivasivat», ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli hänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä, rantaliejuun tarttuneena oli siellä ollut myöskin hänen toinen kenkänsä ja rannalla pullonsirpaleita. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että hän oli hukkunut tai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat muutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä etsimään.
Tällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut esiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voihkaillen. Mutta juuri kun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi hänelle lausua muutamia lohduttavia sanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa, »tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa», joka tuollaisen teon oli tehnyt ja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät veloista ja »inteikistä». »Jättäisivät vaan sen raadon järveen», kirkui hän lopuksi, »pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset kustantaa!»
Päätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä jos toistakin, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui, sotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen hermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen mielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että »Sutiskaa» nähtävästi olivat äskettäin ankarat »sydämenkouristukset» vaivanneet ja hän niitä perin pohjin lääkinnyt.