»Hävetkää toki, matami!» sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut enemmänkin, mutta silloin sieppasi »matami» häneltä sananvuoron ja alkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän katsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että »Sutiskan» kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa seisovaa hiilihankoa.
Hän Iäksi nyt itse onnettomuuspaikalle, noin kilometrin päässä olevaan niemenkärkeen. Siellä kaksi venekuntaa naaraili hukkunutta, ja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän saada tarkempia tietoja tapahtumasta, mutta niitä he eivät voineet antaa, lausuivat vaan kaikellaisia arveluita, höystäen niitä enemmän suoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen leskestään.
Sieltä kiiruhti päätoimittaja toimituspaikkaan. Toimitussihteeri ällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena hänelle selvitti retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että oitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä ennen mainittuja virkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan.
Mutta päätoimittaja istui valtaistuimellaan ja alkoi kirjoittaa. Hetken kuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen:
— »Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Sutinen, jonka kodissa viina jo pitemmän aikaa on ollut penaattina (kotilieden haltijana), on eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uhrinsa: oman itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonaan hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä (alkuaineessa), jonka käyttäminen hänestä eläissään oli yhtä vastenmielistä sisällisesti kuin ulkonaisestikin. Ensi numerossa toivoaksemme, voimme antaa, seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty.»
»Täytyy käyttää ainetta säästäväisesti,» mutisi päätoimittaja tyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. »Siitä saan höystettä vielä yhteen, jopa kahteenkin numeroon.»
Myöhemmin illalla kun lehti oli painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja klubiin, jossa, hän, päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä tuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla. »Arvon mekin ansaitsemme», mikä, katsoen siihen, ettei hänellä ollut nimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan tahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki, mihin hän täydellä todella ryhtyi.
* * * * *
Jos päätoimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu epäilemättä jäänyt laulamatta. Sutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut.
Hän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen kenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kuivalle maalle ja lähellä olevaan kallionkoloon vaatteitaan kuivaamaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten koko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen ruumistaan suurella, melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua heräsi hän ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiansa.