Syytäpä hänellä olikin harmitella. Naapuritalon renki, mokoma hulttio, oli uskaltanut iskeä silmänsä hänen tyttäreensä Hilmaan, ja, mikä oli kaikkein pahinta, tytöllä ei ollut mitään asiata vastaan. Jo kauvan oli hän ollut huomaavinaan, että näillä kahdella kirkkomatkoilla ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa oli hyvin paljon toisilleen sanottavaa, mutta hän ei voinut uneksiakaan, että moinen mies uskaltaisi ajatella hänen tytärtään, rikkaan talon ainoata perillistä, eikä sen vuoksi tahtonut uskoa omia korviansa eikä silmiänsä, kun tänä aamuna pääsi asian perille.
Hän istui nimittäin halkovajassa silannappulaa vuolemassa, kun äkkiä kuuli ääniä vajan ulkopuolelta. Hiljalleen hiipi hän seinän ääreen ja tirkisti ulos raosta. Karkea kirous oli samalla päästä hänen huuliltaan, sillä tuossa aivan vajan seinustalla seisoivat Hilma ja Alatalon renki-Mikko käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen niin vietävän metisestä. Vihan vimmassa aikoi ukko ensiksi suoraa päätä hyökätä ulos ja rajuilman tavoin yllättää nuot kelvottomat, mutta onneksi johtui hänen mieleensä, että läheisyydessä saattoi olla muita ihmisiä, jotka melun kuullessaan tietysti heti tulisivat paikalle, ja asia siten tulisi koko maailman tiedoksi. Hän jäi siis paikalleen ja kuunteli nyrkkejään puristellen nuoren parin keskustelua. Mikko kertoi, että hän oli matkalla pappilaan, jonnekka rovasti oli hänet, jonkun tärkeän asian vuoksi, kutsuttanut, ja ihmetteli suuresti, mikä tuo asia mahtoi olla. Yhtä ihmeissään oli Hilmakin. Mikko pyysi sitten, että Hilma pimeän tultua tulisi tapaamaan häntä rannalle, nuottatalaan luokse, saadakseen kuulla, mitä rovastilla oli ollut sanottavaa, ja puhelemaan muistakin asioista, johon Hilma suostui. Lopuksi — Mattila oli harmista haljeta — suuteli tuo riiviö hänen tytärtänsä, suuteli kaksikin kertaa, ja hyppäsi sitten aidan yli. Hilma taas läksi iloisesti hyräillen menemään tupaan.
Tätä harmillista asiaa mietti nyt Mattila, kävellen kiivaasti edestakaisin ja sylkeä ruiskien kiukuissaan. Hän oli vävykseen ajatellut juuri saman Alatalon isäntää, ja nyt lennätti lempo tuon renkirahjuksen selväksi mietittyä vyyhteä sotkemaan! Alatalon kanssa oli jo ollut asiasta puhe ja kaupat olivat melkein valmiit: myötäjäisistä oli vaan hiukan vielä tingittävä. Mattilan ja Alatalon tilukset sopivat niin mainiosti yhdistettäviksi. Alatalon Jaska oli tosin hiukan viinaan menevä ja raakaluontoinen mies, mutta sellainenhan hän itsekin oli ollut nuorempana. Hilman oli hän luullut pitemmittä puheitta kauppaan suostuvan, siitä kun oli niin suuret edut tarjona. Ja nyt tuo letukka rupesi kauppoihin rengin kanssa, tuollaisen haljun, jolla toinen tasku oli tyhjä ja toisessa ei mitään. Mutta kyllä siitä leikistä oli tuleva pikainen loppu!
»Se oli Leena-vainajan syy tämäkin», mutisi Mattila itsekseen, »tyttöhän piti kaikin mokomin pantaman kansakouluun. Siellähän ne oppivat pitämään kaikkia ihmisiä vertaisinaan. Kansakoulussa kuuluu Mikkokin olleen. Eivätkö jo siellä liene peliänsä ulottaneet?»
Mattila tuumaili nyt, mitä oli tehtävä. Hän aikoi jo kutsua tyttärensä sisälle ja pitää hänelle aika ripityksen, mutta samassa juolahti hänen mieleensä sukkelampi tuuma. Hän päätti jollakin tavalla estää tyttärensä tänä iltana menemästä rannalle Mikkoa tapaamaan ja sen sijaan mennä itse sinne. Siellä antaisi hän puheen aluksi Mikolle kunnollisen selkäsaunan ja toimittaisi sitten, että Alatalon Jaska ajaisi tuon vaarallisen kilpakosijan pois talostaan. Ehkä sitten Hilmakin tulisi järkiinsä, kun kultaa ei enää olisi mailla eikä halmeilla.
Tämä tuuma näytti Mattilasta niin sukkelalta, että hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa tappelukukko, eikä siis hetkeäkään epäillyt pystyvänsä Mikkoa löylyttämään, vaikka tämä olikin roteva, pulska mies. Tyttärelleen hän ei siis virkkanut asiasta mitään, vaan kuljeskeli koko päivän talossaan vihellellen ja kämmeniään hieroen ja kärsimättömästi odotellen iltaa, jolloin hän taas pitkistä ajoista saisi lähimmäisensä seljän pehmittää — tehtävä, joka ennen oli ollut hänen mieluisimpia huvituksiaan.
* * * * *
Alatalon Jaska oli tänään myrkyllisellä tuulella hänkin. Hän oli edellisenä päivänä ollut käymässä kirkolla, siellä, niinkuin sanotaan, »tarttunut suustaan kiinni» ja vasta myöhään yöllä palannut kotia tilassa, jota ei ainakaan voinut siunatuksi sanoa. Eräät synnit rankaisevat kohta itsensä: niinpä eilen nautittu »patakukko» nyt kammottavalla tavalla kiekui Jaskan kallossa, ja suriseva tuulimylly pyöri vinhaa vauhtia hänen vatsassaan. Ähkyen loikoi hän vuoteellaan, tuon tuostakin sammutellen janoansa vuoteen vieressä olevasta kaljatuopista ja toivotellen kaikkia maailman viinoja hiiden kattilaan.
Hänen siinä loikoessaan avautui kamarin ovi hiljaa raolleen, ja raosta näkyi terävähuippuinen nenä ja vuotava silmä. Rako suureni vähitellen, ja lopuksi pujahti siitä huoneeseen laiha, väkäleuka ämmä, joka polviaan nyykistellen pysähtyi oven suuhun.
Jaska tuijotti vihaisesti tulijaan, jonka nuuskainen naama pari-, kolmesataa vuotta takaperin, noitavainojen aikana olisi omistajalleen tuottanut varman kuoleman tuliroviolla. Se oli Kulku-Kaisa, kyläkunnan »sanomalehti», kuuluisa juorukello, jonka ainoana toimena oli kulkea talosta taloon uutisia kertomassa, juoruja levittämässä ja kylvämässä vihaa ja eripuraisuutta naapurien kesken. Hänen toimestaan oli moni kihlaus purkautunut monen avioparin väli rikkoutunut, ja lukemattomat olivat ne riidat, tukkanuotat ja tappelut, joihin hän oli ollut oikeana, vaikka näkymättömänä alkusyynä.