ENSIMMÄINEN LAUKAUKSENI.
Siitä saakka, kun Nimrod-vainaja, »suuri metsästäjä Herran edessä» kivipäisillä nuolillaan koetteli mammut-eläinten turkin kestävyyttä Aasian vuorenrotkoissa, meidän päiviimme asti, jolloin sunnuntaimetsästäjäin jumalaton suku aika ajoin tekee laajat maa-alat yhtä hengenvaarallisiksi kuin Waterloon tappelukenttä oli aikoinaan, kylväen kilottain haulia puiden ja pensaiden sekaan, ovat olot suuresti muuttuneet metsästyksen alalla. Yhdestä Nimrodista on sukeutunut lukemattomia, mutta mammut-eläimistä löytyy jälellä vain muutamia jykeviä luita eräissä museoissa; saapa nykyään kiittää onneansa, jos päivän tallusteltuaan saa konttiinsa edes jonkun vaivaisen jänisreuhkanan. Mutta into se pysyy entisellään. Rauhoitusajan viimeisenä iltana sonnustelevat aina tuhannet sekä arki- että sunnuntaimetsästäjät lanteitaan, lähteäkseen seuraavana aamuna urostöihin, joista, ainakin mitä jälkimäisiin tulee, suuri osa palaa takaisin kontti tyhjänä, kohmelo kallossa, vaatteet revittyinä ja, parhaimmassa tapauksessa, ruumiin lihakkaimmassa osassa joku tusina hauleja, muistona jonkun hyvän ystävän ampumataidosta. No, kaikki nämä vauriot ovat korjattavissa, myöskin viimeksi mainittu, sillä ainahan on saatavissa joku verenhimoinen lääketieteen harjoittelija, joka pirullisella ilolla kaivaa haulit esille, uhrin harjoitellessa itseään retoriikassa, jonka harjoituksen tuloksia ei juuri sovi paperille panna.
Enpä olisi mies enkä mikään, jollei minunkin osalleni olisi tullut kipinä Nimrod-vainajan jaloa henkeä. Ja tämä kipinä alkoi jo hyvin aikaisin kyteä. Kun olin ehtinyt siihen ikään, jolloin James Fenimore Cooperin »Nahkasukka»-romaanit arveluttavassa määrässä alkoivat kilpailla Cornelius Nepoksen kanssa, tuottaen ihailijoilleen katkeria kärsimyksiä laiskanläksyjen y.m. muodossa (joihin usein varmemmaksi vakuudeksi kotona liitettiin pienet pieksijäiset), oli tämä kipinä jo alkanut kohdistaa säteensä erääseen päämaaliin. Tämä päämaali oli isäni huoneen seinällä riippuva pyssy.
Se olikin tuliluikku, jota ei jalon »Nahkasukankaan» olisi tarvinnut hävetä. Se oli luodikko, noin kolmen kyynärän pituinen ja ainakin puolta raskaampi kuin Berdanin kivääri, jota myöhemmin sain pölyssä ja paahteessa tarpeekseni keikutella Tuusulan »kuuluisassa ja hirveän suuressa» komppaniassa. Isäni piti pyssyä suuressa arvossa. Hän oli tässä suhteessa »rutivanhoillinen» eikä suvainnut ollenkaan niitä uudenaikaisia haulipyssyjä, joita hän ylenkatseellisesti sanoi kuularuiskuiksi. »Kun täytät viisitoista vuotta», sanoi hän minulle, »saat tästä pyssyn, eläkä koskaan vaihda sitä mihinkään haulirämään, sillä parempaa pyssyä ei ole koko maailmassa.» Ja minä odotin tietysti mainittua ikäkautta kuin päivän nousua. Mutta sormiani alkoi yhä enemmän kihelmöidä pyssyä katsellessani, ja noin vuotta ennen määräaikaa tuo kihelmöiminen sai aikaan »traagi-komedian» alku- ja loppunäytöksineen, joista varsinkin viimeksimainittu oli päähenkilölle ikävänpuoleista laatua.
Eräänä kesäpäivänä käyskenteli isäni pyssyineen pihalla aikoen kurittaa vanhaa, hävyttömän näköistä varista, joka silmäänpistävällä tavalla oli osottautunut pihalla olevien kananpoikasten ihailijaksi. Mutta varis ei jäänytkään kuritusta odottamaan, vaan otti siivet selkäänsä ja pakeni läheiseen metsään, jossa se kovaäänisesti kuului tovereilleen kehuskelevan, minkälaisesta vaarasta se oli pelastunut, isä-ukko palasi nyrpeillä nenin huoneeseen ja pani pyssyn loukkoon vastaisuuden varaksi. Sitten otti hän olalleen muutamia ongenvapoja ja läksi järvelle ongelle. — Se oli alkunäytös.
Tietysti varis, kun huomasi vaaran menneen ohi, palasi takaisin hyville paistipaikoille, toipa vielä kymmenkunta toveriakin mukanaan. Koko joukko asettui riihen katolle pitämään sotaneuvottelua ja vaanimaan, eivätkö herkulliset kananpojat tulisi näkyviin. Silloin iski päähäni uljas tuuma: mitähän, jos minä…? Loukossa oli ladattu pyssy, isä oli ongella, muu talonväki missä lie ollutkaan. Pihalla ei näkynyt muita kuin vanha, umpikuuro ruotilaisäijä, joka veteli jyriseviä hirsiä päivän paisteessa tuvan seinustalla. Tilaisuus oli mainio.
Tuumasta toimeen. Sieppasin pyssyn käteeni ja hiivin pihalle. Varikset riihen katolla jatkoivat keskusteluaan; heistä minun vähäpätöinen persoonani ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta. »Odottakaahan, sen riivatut!» mutisin minä ja aloin hiiviskellä lähemmäksi. Mutta se oli hiukan ohdakkeista kulkua. Kun kahnustelin pitkin tallin vastapunattua seinää, saivat vaatteeni kaikellaisia ylimääräisiä koristuksia ja esiinpistävä naula piti omanaan kappaleen housuistani. Sitten pujahdin syvään ojaan, mutta kun olin siellä muutaman sylen ryöminyt eteenpäin, huomasin hyvinkin »kouriin tuntuvista» merkeistä, että siellä äskettäin oli kävellyt lehmiä. Vihdoin pääsin erääseen aidan nurkkaukseen, josta minun nyt piti variksille näyttää, mitä heidän rauhaansa sopi. Ne istuivat vielä rauhallisesti paikoillaan, lainkaan aavistamatta uhkaavaa vaaraa.
Kuten jo sanoin, oli pyssy suunnattoman raskas. Ensi yrityksillä en saanut sitä lainkaan haluttuun asemaan, vaan pyrki sen suu yhä painumaan maa-emoa kohti. Lopuksi, kun hammasta purren ponnistin kaikki voimani, sain sen mielestäni suunnatuksi jokseenkin variksia kohti ja, ummistaen silmäni, painoin liipasinta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tanssi silmieni edessä kymmenkunta aurinkoa ja tuhansia tähtiä. Oikea olkapääni tuntui irtautuvan ruumiista ja kieleni joutui pahaan »välikäteen» hammaskarsinassani, jossa muuten tapahtui pieni, harvennus. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin kuppuroivani selälläni polttavissa nokkosissa, tallukat taivasta kohti. Varikset olivat kadonneet ja kuuluivat juuri metsässä muutamien harakoiden säestäminä virittävän »Te deumia».
Nolona tassuttelin takaisin kotiini. Korviani ja käsiäni kihelmöivät nokkosten polttamat, olkapäätäni pakotti, kieltäni kirveli, leukaluitani särki ja oikea poskeni alkoi vähitellen ajettua simpulaksi. Ja omatunto piti aika pauhua, nuhteli ja uhkaili. »Miksi otit luvatta pyssyn?» sanoi se, eikä minulla ollut siihen mitään vastattavaa. »Nyt sinulla on todet käsissä, kun isä huomaa pyssyllä ammutun», jatkoi omatunto. Enkä siihenkään voinut mitään vastata, sillä se tuntui hyvin todenmukaiselta.