Aluksi näytti sentään siltä, kuin voisin välttää uhkaavan rajuilman. Panin pyssyn takaisin loukkoon hartaasti toivoen, ettei ukko muutamaan päivään ottaisi sitä käsille ja sillä välin unhoittaisi sen olleen ladatun. Kun isä tuli kotiin, oli hän hyvällä tuulella, sillä kalansaalis oli ollut runsas, eikä hän näyttänyt pyssyä muistavankaan. Turvonnut poskeni herätti kyllä hänen huomiotansa, mutta hänelle, samoinkuin muullekin kotiväelle, sanoin sen kompastuessani loukkaantuneen. Ja niin näytti päivä rauhallisesti kuluvan ja aloin jo vähitellen arvostella seikkailuani Cooperin ja »Nahkasukan» kannalta.
Mutta illalla alkoi naapuritalosta, joka oli mäen alla aivan riihemme takana, kuulua kummia viestejä. Siellä oli näet porstuan peräkamarin akkunaan ilmestynyt pyöreä reikä, akkunan vastapäisellä hyllyllä oleva kannunpullo oli särkynyt ja isännän juhannusviinat valuneet hyllyn alla olevaan piimäpyttyyn. Isäntä oli hypellyt, puuhaillut ja kiroillut kuin pahin pakana, mutta talon rengit olivat saaneet merkillisen piimänjanon, niin että pytty oli melkein tyhjä, ennenkuin emäntä ehti korento kädessä häätämään heitä pois.
Näin kertoivat viestit. Hiukseni nousivat pystyyn ja kylmä väre kulki pitkin selkäpiitäni, sillä käsitin selvästi, mistä nämä omituiset tapaukset olivat johtuneet. Aloin aavistaa, etten sittenkään kunnialla selviäisi seikkailustani. Ja aavistukseni oli oikea.
Myöhempään illalla tuli naapurin isäntä meille. Hän oli itse pyssymies, ja löydettyään hyllyltä lasinsirpaleiden joukosta pyssynkuulan, oli hän tehnyt eräitä varsin järkeviä johtopäätöksiä ja tuli nyt niistä neuvottelemaan isäni kanssa. Ja kun minut oli tuohon neuvottelukokoukseen kutsuttu apujäseneksi, oli asia ennen pitkää selvillä.
Isännän mentyä alkoi jälkinäytös. Mutta enpä luule sen lukijaa huvittavan, jonka vuoksi annan sen tapahtua lasketun esiripun takana.
SEDAN VIERAILU.
Kalastustoverini Hannulan isäntä kertoi minulle kerran nuotion ääressä levätessämme seuraa van jutun:
Siitä on nyt alun toistakymmentä vuotta, kun se tapahtui se setäni vierailu, josta koko paikkakunnan pilkkakirveet vielä vuosia jälkeenpäin veistelivät. Niin, olisihan se, minustakin ollut kaikin puolin lystillinen juttu, jollei se vaan olisi sattunut juuri minulle itselleni. Koska nuo pilkkakirveet juttua levitellessään eivät ole malttaneet pysyä totuudessa, vaan valehdelleet ainakin toiset puolet lisää, tahdon nyt kertoa, kuinka asia oikeastaan oli.
Olin siihen aikaan nuori isäntämies ja Leena, eukkoni nimittäin, oli talossa emännöinyt parisen kuukautta. Kaikki meni hyvin, surut eivät meitä kumpaakaan painaneet, elämä oli kuin silkkiä vaan. Ilolla ajattelimme lähenevää joulua, ensimäistä, jonka saisimme yhdessä, omassa kodissamme viettää.
Läksinpä siinä joulun alla kirkonkylään asioille ja poikkesin samalla postikonttorissakin ottamassa sanomalehteni — olin näet jo siihen aikaan harras lehtien lukija. Siinä kun työnnän lehteä taskuuni, virkkaa postineiti: