Sivumennen mainittakoon, että setä jo nuorena oli ollut hyvin omituinen. Hänellä, oli ollut kaikellaisia kummia päähänpistoja, joista paljon juttuja kerrottiin. Sen jälkeen kuin hän Amerikkaan siirtyi, ei hän ollut itsestään paljon tietoja antanut: tiedettiin vain, että hän siellä vanhana poikana eleli hyvissä varoissa.
Leenan kanssa tuumittiin sitten ukon vastaanotosta. Päätettiin häntä pitää kuin piispaa pappilassa. Kukapa tiesi, eikö ukolta vielä aikoinaan tunne pyörähtäisi niitä kuuluisia Amerikan dollareita, jotka kyllä olisivat hyvät olemassa, vaikka eihän meiltä varoja puuttunut, eipä siltä. Kun kievari oli viereisessä talossa, pyysin isäntää laittamaan minulle sanan, heti kun joku oudonnäköinen harmaapartainen matkustaja sinne ilmestyi. Arvelin näet hänen sinne ensiksi poikkeavan, hänen kun oli kyytihevosella tultava.
Talossa puuhailtiin sitten sedän vastaanottajaisia. Leena laittoi porstuanpääkamarin kuntoon vieraan varalle. Tuvassa leivottiin ja paistettiin, niin että tuoksu tuulen alla tuntui jo pellon veräjälle saakka. Minä siivoilin talleja ja vajoja, jotta setä näkisi talonpidon olevan täydessä kunnossa ja ohjakset oikean isännän käsissä. Tuon tuostakin poikkesin kievarissa pakinoimassa isännän kanssa, joka odotteli setää melkein yhtä kiihkeällä uteliaisuudella, kuin minäkin.
Jopa tuossa joulunaaton aattopäivänä kievarin Jussi-poika juosta hölkkäsee meille ja huutaa parahuttaa oven suusta: »Nyt se Hamnriikin herra tuli!» Ja kylläpä sain kiiruusti lakkini nurkasta, hihkasin vain Leenalle, että panisi kahvipannun tulelle, ja läksin sitten Jussin jälestä kujaa pitkin vilistämään kievariin.
Kievarin isäntä seisoi portailla, kun tulin. »No nyt se setäsi on tullut», sanoi hän, »mutta suoraan sanoen», jatkoi hän alentaen ääntään, »olinpa kuvitellut häntä mielessäni hiukan toisen näköiseksi. Elä pane pahaksi, mutta en minä vanhoilla päivilläni tahtoisi kantaa sellaista naamaa. Ja hänen pukunsa!… mutta kenties se on sitä Amerikan muotia».
»No, mutta onko varma, että se on setä?» kysyin minä, sillä ei tuntunut juuri hauskalta kuulla läheistä sukulaistaan kuvailtavan niin epäedullisilla väreillä.
»Ihan varmaan. Amerikasta sanoi olevansa. Ja heti kysyi, että mikä se on tuo naapuritalo? Ja kun sai kuulla, että se on Hannula, niin hymähti vain: 'hm, hm!' Nenää sillä on ainakin kahden miehen osuus. Ja harmaa parta.»
»Kyllä se sitten on hän. Pitääpä mennä ukkoa tervehtimään.»
Olin päättänyt menetellä, sedän tavatessani, aivan kuin tuntisin hänet vanhalta muistilta.
Kievarihuoneeseen astuessani käveli setä pitkin askelin edes takaisin. Kuullessaan oven käyvän, säpsähti hän, kääntyi päin ja pysähtyi. Nyt sain lähemmin silmäillä rakasta sukulaistani.