Jo heti ensi silmäyksellä annoin mielessäni kievarin isännälle anteeksi hänen äskeisen arvostelunsa. Setäni ulkomuoto ei lainkaan vastannut sitä kunnianarvoisan vanhuksen kuvaa, jonka olin mielessäni laatinut. Sen sijaan muistutti hän hyvin paljon eno Sakeria »Nummisuutareissa», jonka kerran olin kaupungissa käydessäni nähnyt. Ja mitä hänen pukuunsa tulee, niin ajattelin itsekseni, että jos tämä oli sitä Amerikan muotia, niin ei siinä maassa mahtanut räätäleillä kovinkaan rasvaiset päivät olla. Mutta olihan setä omituinen ja tahtoi nyt sitäpaitsi olla tuntemattomana. Kaikki oli siis luonnollista. Astuin sen vuoksi reippaasti esiin ja huusin iloisesti:
»Hyvää päivää, setä! Tervetuloa näille maille!»
Setä hypähti aivan koholle. Hänen hahmonsa muuttui hyvin kummallisella tavalla, silmät kävivät pyöreiksi ja hän vetäytyi kiireesti selkä edellä huoneen nurkkaan.
»Ku-kuka te olette? Mi-mitä minusta tahdotte?» kysyi hän hätäisesti ja tavattoman käheällä äänellä.
»Ei taida setä tuntea?» sanoin minä. »Olenhan veljenpoikanne, Hannulan Erkki. Olin pieni poika, kun setä läksi Amerikkaan, mutta vieläpä minä tunnen, vaikka setä onkin muuttunut.»
Mutta setä näytti vaan aikovan jatkaa kometiaa.
»En minä tunne teitä. Menkää hiiden kattilaan ja antakaa matkustavaisten olla rauhassa! Taidatte olla kiimoissanne!» kähisi hän, vetäytyen yhä enemmän loukkoon.
»Mutta, Matti-setä. Heittäkää jo pois tuo ilveily! Olen saanut kuulla, kuinka aioitte tulla meidän luoksemme tuntemattomana miehenä, mutta ei se nyt onnistu. He, hei, Erkki ei ole niinkään tyhmä!»
Setä tuijotti minuun hetkisen.
»Ettehän vaan ole ruununmies?» kysyi hän vihdoin pelonalaisella äänellä.