Minä annoin sedälle parhaat pyhävaatteeni ylle, hän kun sanoi häpeävänsä esiintyä naisväen seurassa noissa riekaleissa, jotka jumalattomat varkaat olivat hänelle jättäneet.
Mutta uusia hämmästyksiä oli setä meille tuottava.
Kun Leena kantoi meille vehnäskahvit pöytään, alkoi setä kovin levottomasti kierrellä itseään tuolilla.
»Eikö sinulla. Erkki, olisi jotain sekaan pantavaa näin kylmästä tultua?» kysyi hän.
»Mutta se Heikkihän kirjoitti, että setä on ihan maistamaton.»
»Niin, niin, hm… ky-kyllä, mutta kun lääkäri on joskus vilustumisen varalle määrännyt, että… täytyyhän sitä…», sanoi setä hiukan hämillään.
Olihan minulla siihen aikaan talossa aina vieraan vara, vaikka en mikään ryyppymies ollutkaan. Niinpä kannoin pöytään pullon viinaa ja toisen konjakkia, jotta setä saisi tehdä »suutarin», mistä laadusta halutti. Ja aika karhukupin hän itselleen »prykäsikin».
Mutta sitten hän tulikin oikein juttutuulelle ja alkoi kertoa Amerikan ihmeistä. Kyllä oli mies kummia kokenut ja ollut senkin seitsemässä sotkussa. Kumma, että oli hengissä päässyt kaikkien tiikerien, valaskalojen, korppikotkien ja lohikäärmeiden kynsistä. Ja voi tuhatta niitä rikkauksia, joita hän siellä oli kerännyt, milloin tulivuorista sulaa kultaa kauhalla ammentanut, milloin penikulmia maan alla myllertänyt ja sieltä tullut taskut täynnä timantteja. Kyllä siinä saimme suu auki kuunnella.
Siinä sitten sen päivää syötiin, juotiin ja katseltiin taloa ja maita. Mutta aina minä oikein häpesin, kun setä kertoi, mitenkä se ja se asia on Amerikassa. Kyllähän sitä kannattaakin kertoa, kun on maat niin laajat, että tuskin päivässä ehtii hyvällä hevosella reunasta reunaan ajaa, ja yksistään kesantopellolla parisataa renkiä keikkuu auran kuressa!
Kovin oli hauska mies tuo setä. Jo sai Leenan ja minun lupaamaan, että lähtisimme hänen kanssaan Amerikkaan, jossa hän lupasi antaa meille sellaisen talon, ettei koko Suomessa olisi mokomaa.