Hän uskalsi tuskin hengittää, — niin valtavan vaikutuksen teki häneen heidän vanhan kotinsa näkeminen. Hän ei tohtinut liikahtaakaan, peläten siten särkevänsä ihanan lumoustilansa. Hän oli kuin ohuen, hienon auteren keskellä, joka pienestäkin väräyksestä saattoi häipyä pois.
Siinä seisoessaan kuuluivat hänen korviinsa muistelojen kuiskeet — kuiskeet kaikesta menneestä — ja vanhoista, salaperäisistä saduista, joita Yuki oli kertoillut hänelle. Hän muisti niin hyvin tarinan henkiolennosta, jonka läheisyys monasti tunnettiin, vaan jota ei koskaan nähty! Ehkä mahdollisesti sellainen kumma henki todellakin oli olemassa! Sillä kaikki huonekalut, matot, maljakot, vanha riippumatto ja suuri tupakkaruukku, kaikki saivat äkkiä merkillisen persoonallisen leiman - leiman sellaisen, joka oli vain yhdellä ainoalla olennolla maan päällä — sillä, jota hän rakasti.
Hän hiipi varpaillaan toiselle puolen huonetta, koskettaakseen vaimonsa pieneen rumpuun ja palikkaan, jotka olivat jääneet sinne. Mutta ne olivat särjetyt. Silloin muisti hän äkkiä, että hän itse oli rikkonut ne eräänä päivänä, jolloin rummun pärinä mielestään oli häirinnyt häntä. Samisenista ja kotonista hän oli pitänyt, vaan rummun ääntä hän ei kärsinyt. Sitä oli Yuki aina rämpyttänyt silloin, kun hän tahtoi pikkuisen kiusata miestään. Nähdessään nuo särkyneet esineet tunsi Jack tuskaa ja katumusta. Ja hän kätki poikkinaisen rumpupalikan nenäliinaansa.
"Tämä paikka on lumottu!" sanoi hän itsekseen, eikä hän oikein tuntenut omaa ääntään, jonka kaiku tyhjässä huoneessa toisti.
"Minä luulen tulevani hulluksi", sanoi hän kerran toisensa perästä, ja kaiku vastasi: "Hulluksi, hulluksi, hulluksi!"
Sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja istui hiljaisessa huoneessa vaiti ja liikkumatta.
* * * * *
Kaukaa kuuluivat hänen korviinsa temppelin kellojen surulliset kumahdukset. Niiden yksitoikkoinen ääni kiusasi häntä sanomattomasti. Mitä muistoja ne herättivätkään hänen mielessään! Nyt soittivat ne hänelle murheesta ja pettyneistä toiveista. Niiden kaiussa ei ollut yhtään lohduttavaa, yhtään parantavaa sävyä. Eivätkö ne koskaan vaikene? Noin ne eivät olleet soineet milloinkaan ennen. Nyt täyttivät niiden yhtämittaiset kumahtelut koko seudun. Miksi niitä soitettiin niin lakkaamatta? Ja kuule, — hänen vanhan kotinsa näkymättömät henget yhtyivät kellojen soittoon ja alkoivat laulaa niiden mukana hiljaista, surumielistä, liikuttavaa säveltä.
Koko talo kaikui säveliä, samalla tuttuja ja selittämättömiä. Hän syöksyi ylös ja värisi kuin viluissaan. Vähitellen hän alkoi kuulla sanojakin, jotka olivat henkien kieltä, sanoja, joita hän oli oppinut rakastamaan ja joita nyt lauloi ihmisääni. Hiljaa ja horjuvin askelin hän hapuili ylös rappusia heidän toisessa kerroksessa olevaan huoneeseensa. Hän pysähtyi ovelle — hän ei voinut astua sisään.
Sillä siellä oli toinenkin olento. Hän tiesi sen, hän näki sen, vaikkei hän mitään käsittänyt. Hänhän näki edessään hänet — sellaisena kuin hän ennen oli ollut elävänä — hänen pienen päänsä, nuo suuret, siniset silmät, joista loisti kostea kirkkaus, hänen pienen pienoiset kätensä ja hänen pienen suunsa suruisine hymyineen, mikä heidän yhdessäolonsa viimeisinä aikoina oli synnyttänyt hänessä niin paljon tuskaa. Yuki oli kuvastimen edessä ja kiinnitti kirsikankukkia hiuksiinsa. Hän kääntyi ja huomasi ovella seisovan miehen.