Kun kirsikkapuut kukkivat.
Kesäksi pukeutuu Japanin maa loistaviin taivaankaaren väreihin. Niityillä ja laaksoissa hohtavat natanit ja azaleat punaisin ja valkoisin vivahduksin. Syksyn tullen saavat lehdet ja kasvit kaikki maan ja taivaan värivaihtelut, mutta talvisin, sanotaan, lepäävät jumalat väsyneinä kaiken tuon loisteliaisuuden aikaansaamisesta. Kun sitten taas tulee kevät, heräävät he unestaan ja uusiintunein, nuorin voimin luovat kukkuloille ja laaksoille, metsille ja vainioille entistä upeamman asun. Ja silloin kun kirsikkapuut kukkivat, hakevat linnut itselleen kukin lemmittynsä, purot kohisevat ja koko luonto on kukkeimmillaan.
Oli se päivä, jolloin Jack ja Yuki kaksi vuotta sitten menivät naimisiin. Jack oli jälleen Tokiossa. Hän saapui sinne keskuspoliisiviranomaisten lähettämän sähkösanoman johdosta juuri kun hän oli aikeissa matkustaa Amerikaan, jonne poliisit varmuudella sanoivat Yukin lähteneen. Hän asui kaupungin hienoimmassa amerikalaisessa hotellissa. Äkkiä hän sai vastustamattoman halun vielä ennen lähtöään käydä Yukin ja hänen entisessä, yhteisessä kodissa, joka oli muutaman penikulman matkan päässä kaupungista. Siellähän olivat hänen kaikkein rakkaimmat muistonsa.
Nyt aikoessaan jättää Japanin ainaiseksi, valtasi hänet hirveä pelko, että Yuki mahdollisesti vielä olisikin kotimaassaan, vaikka Jack olikin saanut täysin uskottavat tiedot, että hänen vaimonsa oli matkustanut erään teatteriseurueen mukana Amerikaan — ja vielä päälle päätteeksi juuri sen miehen kanssa, jonka hän kerran itse oli nähnyt houkuttelevan Yukia.
Päivää ennen kuin matkan piti tapahtua tunsi hän itsensä levottomaksi ja tuskalliseksi. Ilman mitään varmaa päämaalia hän harhaili sinne tänne Tokiossa, otti viimein jiurikishan ja käski viedä hänet siihen pieneen taloon, joka vähän aikaa oli ollut hänen kotinsa.
Kuin unessa hän näki nuo laajat riisikentät, nuo tutut siniset vuoret, laaksot ja kylät. Väliin katseli Jack vetäjän auringon kovettamia kantapäitä, ja silloin hän muisti Yukin kerran sanoneen:
"Vetäjien jalanpohjat kovettuvat alituisesta juoksemisesta, jolla tavoin jumalat suojelevat niitä kivuntunteelta."
Kaikki ympärillä olevat maisemat olivat Jackille yhtä tutunomaiset kuin äidin kasvot, ja se aiheutti hänet hetkeksi unohtamaan kaiken tuskan. Hänet valtasi omituinen levon ja rauhan tunne, niinkuin matkamiehen, joka pitkän aikaa maailmaa kierreltyään vihdoinkin näkee kotinsa. Kulettaja pysähtyi äkkiä, kumarsi syvään ja odotti maksua.
Vai odottaisiko hän siksi, kunnes hänen ylhäisyytensä suvaitsisi palata takaisin kaupunkiin?
"Varrotkaa hetkinen", vastasi Jack, mennen sen jälkeen portista sisään puutarhaan sekä käyden siitä kivitettyä tietä pitkin ylöspäin — tietä, jonka molemmin puolin kasvoi kirsikkapuita, joiden kummankinpuoleiset latvat yhtyivät, siten muodostaen rehevän holvin aina asuinhuoneelle saakka. Aukaistuaan shojin ja astuttuaan sisään hän pysähtyi silmänräpäykseksi; hänen sydämensä löi niin ankarasti, että hän oli kuulevinaan sen lyönnit. Ulkona oli auringonpaiste niin häikäissyt hänen silmiään, ettei hän hämärässä huoneessa ensin erottanut mitään. Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen valaistukseen ja hän näki selvästi kaikki esineet. Vieno puistatus kävi läpi hänen ruumiinsa, ja hän tunsi tavattoman onnellisuuden tunteen.