Silloin joku saapui ja kosketti häntä olalle lempeästi. Yuki säikähtyi.
"Ettehän vain, pikku raukka, liene sairas?" lausuttiin hänelle kirkkaalla ja miellyttävällä naisen äänellä.
Yuki katsoi puhujaan surullisesti. Hän tunsi teatteri-asiamiehen rouvan ja koetti koota ajatuksiaan. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin vilkaista vieraan naisen osanottoa ilmaiseviin kasvoihin katsein, jotka selvästi kuvastivat hänen pohjatonta tuskaansa.
"Mitä näenkään? Tehän värisette ja vapisette vallan tavattomasti! Jimmy, tulehan tänne!" Hän kutsui miestään, joka siinä samassa saapuikin, heittäen sikaarinpätkänsä kaidepuun yli mereen.
"Katsohan, hän on jo merikipeä. Parasta on noutaa heti joku noista ayah-naisista [intialaisia sairaanhoitajattaria], tai miksi sinä niitä kutsutkaan, ja laittaa tämä tyttönen pikimiten vuoteeseen."
He riisuivat hänet ja nöyrästi ja tottelevasti asettui Yuki lepäämään pieneen hyttiin, joka hänestä tuntui häkiltä tai holvilta, jonne hän oli suljettu kuolemaansa saakka.
Siinä hän makasi, seuraten kannelta kuuluvaa ääntä ja melua sekä meren aaltojen voimakasta hyökynää.
Ayah-nainen ilmoitti teatteri-asiamiehen rouvalle, joka oli entinen operettilaulajatar, että pieni japanilainen tyttö oli jo laskeutunut levolle ja nukkunut, mutta kun tuo vilkas ja lämminsydäminen nainen vilkasi hyttiin, huomasi hän ihmeekseen Yukin makaavan avoimin silmin ja tuijottavan hytin kattoon.
"Te olette kuin pieni, soma viuhkaan maalattu kuva", virkkoi hän Yukille. "Te olette kaunein japanilainen tyttö, minkä minä koskaan olen nähnyt. Minä luulen, että meistä tulee hyvät ystävät. Eikö niin?"
Yuki ei voinut muuta kuin hiukan nyökäyttää päätään. Hän sulki väsyneet silmänsä.