"Ettehän te ole kovasti sairas", puheli amerikatar. "Ajattelin, että voisimme hetkisen jutella toistemme kanssa. Katsokaahan, minun mieheni on koko tämän mukaamme ottamamme seurueen johtaja, mutta minulla ei ole halua puhella heistä muiden kanssa kuin teidän. Te olette vallan toisenlainen kuin ne muut. No, eikö ole oikein, kun olen sanonut teille suoraan — mitä?"
"Minä tahtoo kiittää teitä", lausui Yuki hiljaa, "mutta minä on liian väsynyt voidakseni olla kohtelias."
"Niinpä saattekin olla yksinänne, pikku lapsukaiseni", sanoi toinen. Ja suudeltuaan Yukia hän lähti.
Hänen mentyään katosi Yukin välinpitämättömyys. Vavisten ja väristen alkoi hän kiireesti ja hermostuneesti pukeutua. Hän ei voinut aukaista hytin ovea, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista lukkoa kuin siinä oli. Hän oli syntynyt maassa, missä lukot yleensä ovat harvinaisuuksia, ja missä shoji avautuu pienimmästäkin kosketuksesta. Hänet valtasi sanomaton kauhu huomatessaan olevansa sulettuna tuohon pieneen komeroon, jonne eivät auringonsäteet päässeet muualta kuin kovin pienestä ikkunasta, jota vastaan vaahtoiset laineet pärskyivät.
Hän heittäytyi koko voimallaan ovea vasten ja kolkutti sitä pienillä, hennoilla käsillään. Hän koetti kävellä hytissä edes ja takaisin, ja hän alkoi tuntea yhä suurempaa yksinäisyyden ja turvattomuuden tunnetta. Laivan keinuminen pelotti häntä, ja ajatus siitä, että se joka hetki kuletti häntä yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kotimaastaan, täytti hänen mielensä suunnattomalla kauhulla, jollaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Sen surullisen ja tärisyttävän tunteen vallassa, missä hän viime päivät oli ollut, oli hän hautonut vain yhtä ainoata ajatusta: päästä pois kauas, kauas… Mutta nyt alkoi vastavaikutus, ja häntä rupesi ottamansa askel pelottamaan. Hän tunsi pohjatonta, kipeätä kaipuuta. Hän painoi käsillään polttavaa otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkottaa sieltä tuskalliset ajatukset.
Utukuvien tavoin näkyivät nyt hänen edessään kaikki hänen tähänastisen lyhyen elämänsä tapahtumat. Hän muisteli onnellista lapsuuttaan, hänen ja veljensä välistä hellää suhdetta, hänen suruaan Taron Amerikanmatkan johdosta, sen jälkeisiä yksitoikkoisia kuukausia sekä lopuksi — avioliittoaan. Hänen ehdittyään siihen saakka, kasvoi ja suureni hänen kaipauksensa siinä määrässä, että hänen järkensä oli mennä sekaisin. Hän ikävöi miestään — ikävöi hänen kuiskeitaan, syleilyjään…
Vasta kolmen päivän kuluttua tuli hän terveeksi. Hoitajattarensa luvalla hän nyt sai nousta laivan kannelle, missä toiset matkustajat huvittelivat ja laskivat leikkiä keskenään.
Hermostuneesti hän oli odottanut tätä hetkeä, jolloin hän sai jättää vankikomeronsa, jona hän edelleenkin piti hyttiään. Siellä maatessaan hän oli sairaloisesti kuvitellut, että jos hänet vain päästettäisiin ylös kannelle, saa hän vielä nähdä synnyinmaansa rannat, saa nähdä Fujiyaman [Fujiyama = vuori, japanilaisten ylpeys] ylpeän, pilvien reunoja tavottelevan huipun.
Vaan mikään sellainen näky ei häntä kohdannut. Hän näki vain rajattoman, kylmän ja armottoman meren, jonka jättiläislaineet lakkapäisinä tyrskyivät korkealle.