Se oli uusi, kaunis puutarha, jossa oli pehmeää, vihreää ruohoa. Siellä-täällä ruohistosta pilkistivät kauniit kukkaset esiin aivan kuin tähdet, ja siellä oli kaksitoista persikkapuuta, jotka keväisin puhkesivat vaaleanpunaisiin ja helmenvärisiin kukkiin ja syksyllä kantoivat runsaasti hedelmiä. Linnut istuivat puissa ja lauloivat niin suloisesti, että lapset usein keskeyttivät leikkinsä ja kuuntelivat niitä. "Kuinka onnellisia me olemme täällä!" huudahtivat he toisillensa.
Eräänä päivänä jättiläinen palasi takaisin. Hän oli ollut vieraisilla ystävänsä, Cornwallin jättiläisen, luona ja oli viipynyt siellä seitsemän vuotta. Kun seitsemän vuotta oli kulunut, niin hän oli sanonut ystävälleen kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa, sillä hänen keskustelutaitonsa oli varsin rajoitettua, ja hän päätti palata omaan linnaansa. Kun hän saapui kotiin, niin hän näki lasten leikkivän puutarhassa.
"Mitä te täällä teette?" hän huusi hyvin ankaralla äänellä, ja lapset juoksivat tiehensä.
"Minun puutarhani on minun omani", sanoi jättiläinen; "senhän jokainen ymmärtää, enkä minä salli kenenkään muun leikitellä täällä paitsi itseni." Ja hän rakensi korkean muurin puutarhan ympärille ja asetti siihen seuraavan ilmoitustaulun:
LÄPIKULKU KIELLETTY
Hän oli kovin itsekäs jättiläinen.
Lapsi paroilla ei ollut nyt enää mitään leikkipaikkaa. He koettivat leikkiä tiellä, mutta tie oli kovin tomuinen ja täynnä kovia kiviä, eivätkä he siitä pitäneet. He kiersivät usein korkean muurin ympäri koulutuntien loputtua ja puhuivat kauniista puutarhasta, joka oli sen sisäpuolella. "Kuinka onnellisia me siellä olimme", he sanoivat toinen toisillensa.
Sitten kevät tuli, ja kaikkialla pitkin maata oli pieniä kukkia ja pieniä lintuja. Mutta itsekkään jättiläisen puutarhassa vallitsi yhä talvi. Linnut eivät huolineet laulaa, koska siellä ei ollut lapsia, ja puut eivät muistaneet puhjeta kukkaan. Kerran kaunis kukka pisti päänsä ruohikosta esiin, mutta kun se näki ilmoitustaulun, niin se tuli kovin pahoillensa lasten vuoksi, ja hiipi takaisin maahan ja alkoi nukkua. Ei kukaan muu ollut mielissään kuin lumi ja pakkanen. "Kevät on unohtanut tämän puutarhan", he huudahtivat, "niinpä me voimme asustaa täällä kaiken vuotta." Lumi peitti ruohon suuren valkoisen vaippansa alle, ja pakkanen siveli kaikki puut hopeanhohtaviksi. Sitten he kutsuivat pohjatuulen luoksensa, ja hän tulikin. Hän oli puettu turkkeihin ja hän vinkui kaiken päivää puutarhassa ja kaatoi uuninpiiput nurin. "Tämäpä on mainio paikka", hän sanoi, "lähettäkäämme kutsut rakeellekin." Niinpä rae tuli. Joka päivä kolme kokonaista tuntia hän paukutti linnan kattoa, kunnes useimmat liuskakivet menivät rikki, ja sitten hän kierteli ympäri puutarhaa aika kyytiä. Hänellä oli harmaa puku yllään ja hänen hengityksensä oli kylmä kuin jää.
"En ymmärrä miksi kevät on niin myöhäinen", sanoi itsekäs jättiläinen istuessaan ikkunan ääressä ja katsellessaan kylmää, valkoista puutarhaansa; "toivottavasti ilma pian muuttuu."
Mutta kevät ei tullutkaan, eikä kesä myöskään. Syksy jakeli kultaisia hedelmiään joka puutarhaan, mutta jättiläisen puutarhaan ei yhtä ainoatakaan. "Hän on liiaksi itsekäs", sanoi syksy. Niinpä siellä aina asusti talvi, pohjatuuli, rae ja pakkanen, ja lumi kisaili puitten parissa.