Eräänä talvi-aamuna pukiessaan ylleen hän katseli ulos ikkunasta. Hän ei enää vihannut talvea, sillä hän tiesi, että silloin kevät vain nukkui ja kukkaset lepäsivät.
Äkkiä hän alkoi ihmeissään hieroa silmiänsä ja katseli katselemistaan. Olipa se tosiaankin ihmeellinen näky. Puutarhan perimmässä sopukassa seisoi puu ylt'yleensä valkoisten kukkien peitossa. Sen oksat olivat aivan kultaiset, ja hopeisia hedelmiä riippui alas oksilta. Ja puun alla seisoi pieni poika, jota hän rakasti.
Jättiläinen juoksi iloisena alas portaita ja riensi puutarhaan. Hän kiiruhti ruohokentän poikki ja tuli lapsen luo. Mutta kun hän saapui aivan hänen lähellensä, niin hänen kasvoillensa nousi vihan puna ja hän sanoi: "Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" Sillä lapsen käsissä ja pienissä jaloissa oli kahden naulan jäljet.
"Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" huudahti jättiläinen; "sano minulle, jotta voin ottaa suuren miekkani ja tappaa hänet."
"Ei!" vastasi lapsi. "Nämät ovat rakkauden haavoja."
"Kuka sinä olet?" kysyi jättiläinen, ja ihmeellinen vavistus valtasi hänet, ja hän polvistui pienen lapsen eteen.
Ja lapsi hymyili jättiläiselle ja sanoi hänelle: "Sinä annoit minun leikitellä puutarhassasi kerran, tänä päivänä sinä saat tulla mukanani minun puutarhaani, joka on paradiisi."
Ja kun lapset tänä iltapuolena tulivat puutarhaan, niin he löysivät jättiläisen kuolleena puun alta, joka oli täynnänsä valkoisia kukkia.
SATAKIELI JA RUUSU.
"Hän lupasi tanssia minun kanssani, jos toisin hänelle punaisia ruusuja", huudahti nuori ylioppilas; "mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan punaista."