Satakieli, joka istui pesässään tammen oksalla, kuuli hänen sanansa ja kurkisteli ihmeissään lehtien lomista.
"Ei ainoatakaan punaista ruusua puutarhassani!" huudahti nuorukainen, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät. "Oi, kuinka pienestä seikasta koko onni riippuu! Olen lukenut kaikki viisaitten miesten kirjoitukset ja ymmärrän kaikki viisaustieteen salaisuudet, ja kuitenkin koko elämäni on mennyt hukkaan, kun en voi saada punaista ruusua."
"Tässä ainakin on todellinen rakastaja", sanoi satakieli. "Monta monituista yötä olen laulanut hänestä, vaikken häntä tuntenutkaan: monena monituisena yönä olen laulanut hänestä tähdille, ja nyt minä näen hänet. Hänen hiuksensa ovat yhtä tummat kuin hyasinttikukat, ja hänen huulensa yhtä punaiset kuin se ruusu, jota hän halajaa; mutta ikävästä hänen kasvonsa ovat tulleet yhtä kalpeiksi kuin norsunluu, ja suru on painanut sinettinsä hänen otsallensa."
"Huomen-illalla ovat prinssin tanssiaiset", mutisi nuori ylioppilas, "ja minun lemmittyni on myöskin siellä. Jos tuon hänelle punaisen ruusun, niin hän tanssii minun kanssani aina aamunsarastukseen asti. Jos tuon hänelle punaisen ruusun, niin saan kiertää käsivarteni hänen vartalonsa ympärille, ja hän nojaa päänsä minun olkapäähäni ja laskee kätensä minun käteeni. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan punaista ruusua, ja siksi minä jään yksin, ja hän kulkee minun ohitseni. Hän ei huomaa minua, ja minun sydämeni pakahtuu."
"Tässä vasta on oikea rakastaja", sanoi satakieli. "Sen, mistä minä laulan, sen hän on kokenut; mikä minulle on iloa, se hänelle on kärsimystä. Rakkaus on ihmeellinen kapine. Se on kallisarvoisempi kuin smaragdi ja arvokkaampi kuin hienoin opaali. Ei sitä voi ostaa helmillä eikä granaateilla, eikä sitä ole torilla kaupan. Ei sitä voi ostaa kauppiailta, eikä sitä voi kultavaa'alla punnita."
"Soittajat istuvat ylhäällä lehterillä", sanoi nuori ylioppilas, "ja minun lemmittyni tanssii harpun ja viulun soidessa. Hän tanssii niin kevyesti, etteivät hänen jalkansa kosketa maatakaan, ja hoviherrat kirjavissa puvuissaan tunkeilevat hänen ympärillään. Mutta minun kanssani hän ei tanssi, sillä minä en voi antaa hänelle punaista ruusua"; ja hän heittäytyi maahan ja peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
"Miksi hän itkee?" kysyi pieni viheriä sisilisko livahtaessaan hänen ohitsensa häntä pystyssä.
"Miksikä tosiaankin?" sanoi perhonen, joka liehui auringonsäteen jäljissä.
"Hän itkee punaista ruusua", sanoi satakieli.
"Punaista ruusuako?" huudahtivat toiset; "kuinka hassua!" ja pieni sisilisko, joka ei ollut kovin tunteellinen, nauroi täyttä kurkkua.