Mutta satakieli ymmärsi ylioppilaan surun salaisuuden, ja hän istui ääneti tammessa ja mietti rakkauden salaperäisyyttä.
Äkkiä hän levitti ruskeat siipensä lentoon ja kohosi ilmaan. Hän lensi kuin varjo lehtikujan läpi ja kuin varjo hän liiti yli puutarhan.
Keskellä ruohokenttää oli kaunis ruusupuu, ja kun hän huomasi sen, niin hän lensi sen luo ja istahti oksalle.
"Anna minulle punainen ruusu", hän huudahti, "niin laulan sinulle kaikkein kauneimman lauluni."
Mutta puu pudisti päätään.
"Minun ruusuni ovat valkeita", se vastasi; "yhtä valkeita kuin meren vaahto ja valkoisemmat kuin lumi ylhäällä vuorilla. Mutta mene veljeni luo, joka kasvaa vanhan aurinkokellon luona, ehkäpä hän voi antaa sinulle sitä, mitä tarvitset."
Silloin satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi vanhan aurinkokellon luona.
"Anna minulle punainen ruusu", hän huudahti, "niin laulan sinulle suloisimman lauluni."
Mutta puu pudisti päätänsä.
"Minun ruusuni ovat keltaisia", se vastasi; "yhtä keltaisia kuin merenneidon suortuvat, joka istuu merenkultaisella valtaistuimella, ja keltaisempia kuin keltanarsissi, joka kukkii niityllä, ennenkuin niittäjä sen viikatteellaan taittaa. Mutta mene veljeni luo, joka kasvaa ylioppilaan ikkunan edustalla, ehkä hän antaa sinulle mitä tarvitset."