Sitten satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi ylioppilaan ikkunan edustalla.
"Anna minulle punainen ruusu", hän huudahti, "niin laulan sinulle kauneimman lauluni."
Mutta puu pudisti päätään.
"Minun ruusuni ovat punaisia", se vastasi, "yhtä punaisia kuin kyyhkysen jalat ja punaisempia kuin suuret koralliviuhkat, jotka alituisesti liekkuvat valtameren onkaloissa. Mutta talvi on jäähdyttänyt minun verisuoneni, ja pakkanen on pannut silmukkani, ja myrsky on murtanut oksani, enkä tänä vuonna saa ainoatakaan ruusua."
"En minä tarvitse muuta kuin yhden punaisen ruusun", huudahti satakieli, "yhden ainoan punaisen ruusun! Eikö ole mitään keinoa, millä voisin sen saada?"
"On yksi keino", vastasi puu; "mutta se on niin hirveä, etten uskalla sitä sinulle kertoa."
"Kerro se minulle", sanoi satakieli, "en minä pelkää."
"Jos tahdot saada punaisen ruusun", sanoi puu, "niin sinun tulee luoda se sävelistä kuutamossa ja punata se omalla sydänverelläsi. Sinun pitää laulaa minulle ja painaa rintasi okaa vasten. Kaiken yötä sinun täytyy laulaa, ja okaan täytyy tunkeutua sinun sydämeesi, ja sinun sydänveresi virrata minun suoniini ja tulla minun omakseni."
"Kuolema on kallis hinta punaisesta ruususta", huudahti satakieli, "ja elämä on kaikille rakas. Hupaista on istua vihreässä metsässä ja katsella auringon ajoa kultaisissa kieseissään ja kuun kulkua helmivaunuissaan. Suloinen on orapihlajan tuoksu, ja suloiset ovat kellokukat, jotka laaksossa piileilevät, ja kanerva, joka kalliolla nuokkuu. Mutta rakkaus on korkeampi kuin elämä, ja mitä on linnunsydän verrattuna ihmisen sydämeen?"
Ja hän levitti ruskeat siipensä lentoon ja pyrähti ylös ilmaan. Hän liiti kuin varjo puutarhan yli ja kuin varjo hän suhahti lehtikujan läpi.