Nuori ylioppilas makasi yhä ruohikossa, jonne hän oli jättänyt hänet, eivätkä kyyneleet hänen kauniista silmistänsä olleet vielä kuivuneet.
"Ole onnellinen", huudahti satakieli, "ole onnellinen; sinä saat punaisen ruususi. Minä sen luon sävelistä kuutamoiltana ja punaan sen omalla sydänverelläni. En pyydä sinulta muuta vastalahjaa, kuin että olisit uskollinen rakastaja, sillä rakkaus on viisaampi kuin viisaustiede, vaikka sekin on viisas, ja voimakkaampi kuin voima, vaikka sekin on voimakas. Sen siivet ovat liekinkarvaiset ja sen koko ruumis on liekkien värinen. Sen huulet ovat makeat kuin hunaja ja hengitys tuoksuaa kuin suitsutus."
Ylioppilas silmäsi ylös ruohikosta ja kuunteli, mutta hän ei voinut ymmärtää, mitä satakieli sanoi hänelle, sillä hän ymmärsi vain kirjaviisautta.
Mutta tammi ymmärsi, ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi, sillä hän piti paljon satakielestä, joka oli rakentanut pesänsä hänen oksiensa lomaan.
"Laula minulle viimeinen laulusi", hän kuiskasi, "minun tulee niin ikävä, kun sinä lähdet."
Niinpä satakieli lauloi tammelle, ja hänen äänensä oli kuin veden pulppuamista hopeisesta pullosta.
Kun hän oli lopettanut laulunsa, niin ylioppilas nousi ja otti esille muistikirjansa ja lyijykynän taskustansa.
"Muotoa hänellä on", sanoi hän itseksensä astuessaan lehtikujaa myöten, — "sitä ei voi kieltää; mutta onko hänellä tunnetta? Pelkäänpä pahoin, ettei ole. Tosiaankin, hän on aivan kuin kaikki muut taiteilijatkin; hänellä on yksinomaan tyyliä, mutta mitään vakavuutta hänessä ei ole. Hän ei uhraisi itseään toisen vuoksi. Hän ajattelee vain musiikkia, ja kaikki ihmiset tietävät, että taiteilijat ovat itsekkäitä. Mutta sittenkin on myönnettävä, että hänen äänessään on kauniitakin sointuja. Kuinka sääli, etteivät ne merkitse mitään, ja ettei niistä ole mitään käytännöllistä hyötyä." Ja hän meni huoneesensa ja heittäytyi kovalle olkivuoteelleen ja alkoi ajatella rakkauttansa; ja hetken kuluttua hän nukahti.
Ja kun kuu kohosi taivaalle, niin satakieli lensi ruusupuun luo ja painoi rintansa okaa vasten. Kaiken yötä hän lauloi oka rinnassansa, ja kylmä kristallikuu kumartui alas kuuntelemaan. Kaiken yötä hän lauloi, ja oka tunkeutui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen rintaansa, ja sydänveri juoksi vitkalleen kuiviin.
Hän lauloi ensin rakkaudesta, joka syttyy pojan ja tytön rinnassa. Ja ruusupuun ylimpään latvaan puhkesi ihmeellinen ruusu, toinen terälehti aukesi toisensa jälkeen sitä myöten kuin toinen laulu seurasi toistansa. Aluksi se oli väriltänsä yhtä kalpea kuin sumu, joka nousee joesta — kalpea kuin aamun ensi sarastus ja hopeinen kuin kyyhkysen siipi. Se oli kuin ruusun varjo hopeakuvastimessa, kuin ruusun varjo veden pinnalla, sellainen oli tuo ruusu, joka puhkesi puun ylimpään latvaan.