"Kas, mikä hyvä onni!" hän huudahti; "tuossahan on punainen ruusu! Näin kaunista ruusua en ennen eläissäni ole nähnyt. Se on niin kaunis, että sillä varmaan on pitkä latinalainen nimikin;" ja hän kumartui ulos ja taittoi sen.
Sitten hän pani hatun päähänsä ja kiiruhti professorin taloon ruusu kädessä.
Professorin tytär istui ovella kerien sinistä silkkilankaa, ja hänen pieni koiransa makasi hänen jalkojensa juuressa.
"Te lupasitte tanssia minun kanssani, jos toisin teille punaisen ruusun", huudahti ylioppilas. "Tässä on maailman kaikkein punaisin ruusu. Te kiinnitätte sen rintaanne tänä iltana aivan sydäntänne lähelle, ja kun me tanssimme yhdessä, niin se kertoo teille, kuinka syvästi minä teitä rakastan."
Mutta tyttö rypisti kulmakarvojansa.
"En usko, että se sopii pukuuni", hän vastasi; "ja sitä paitsi Chamberlainin veljenpoika on lähettänyt minulle oikeita jalokiviä, ja jokainen tietää, että jalokivet ovat paljoa kallisarvoisemmat kuin kukkaset."
"Olettepa te kovin kiittämätön", sanoi ylioppilas suutuksissaan; ja hän heitti ruusun kadulle, ja se putosi raiteesen ja vaununpyörät ajoivat sen yli.
"Epäkiitollinen!" sanoi tyttö. "Minäpä sanon teille jotakin, te olette kovin epäkohtelias; ja mikä te oikeastaan olette? Ainoastaan ylioppilas. Tokkopa teillä on edes hopeasoljet kengissänne niinkuin Chamberlainin veljenpojalla;" ja tyttö nousi tuoliltansa ja meni sisään.
"Kuinka typerää koko rakkaus on", sanoi ylioppilas astuessaan pois. "Se ei ole puoleksikaan niin hyödyllistä kuin logiika, sillä se ei todista mitään, ja se väittää aina sellaista, mikä ei kuitenkaan tapahdu, ja se saa ihmiset uskomaan sellaista, mikä ei ole totta. Totta tosiaan, siitä ei ole mitään hyötyä, ja koska nykyään pannaan niin suurta arvoa kaikkeen siihen, mikä on hyödyllistä, niin minäpä palaan viisaustieteeni luo ja alan tutkia metafysikaa."
Ja hän palasi huoneesensa ja avasi suuren, tomuisen kirjan ja alkoi lukea.