USKOLLINEN YSTÄVÄ.
Eräänä aamuna vanha vesirotta pisti päänsä esiin reiästänsä. Hänellä oli kirkkaat, kiiltävät silmät ja jäykät, harmaat viikset, ja hänen häntänsä oli aivankuin pitkä, musta gummipalanen. Pienet ankat uiskentelivat lammikossa, aivankuin joukko keltaisia kanarialintuja ja heidän emonsa, jolla oli aivan valkoiset höyhenet ja aitopunaiset sääret, koetti opettaa heille, miten seisotaan vedessä päällänsä.
"Te ette koskaan pääse hienoon seuraan, jollette opi seisomaan päällänne", hän sanoi heille; ja vähä-väliä hän näytti heille, miten sitä oli tehtävä. Mutta pikku ankat eivät välittäneet hänen neuvoistansa. He olivat niin pieniä, etteivät he ymmärtäneet, mitä etua ylipäänsä hyvästä seurasta voisi olla.
"Kuinka tottelemattomia lapsia!" huudahti vanha vesirotta; "he olisivat todellakin upotettavat veteen."
"Ei laisinkaan", vastasi ankka, "alku on aina vaikea, eivätkä vanhemmat voi koskaan olla kylliksi kärsivällisiä."
"Oi! minä en ymmärrä vanhempien tunteita", sanoi vesirotta. "Minä en ole perheellinen mies. Totta tosiaan, en koskaan ole ollut naimisissa, enkä aiokkaan mennä naimisiin. Rakkaus voi olla hyvinkin hyvä asia, mutta ystävyys on paljoa parempi. En tiedä todellakaan mitään koko maailmassa, joka olisi jalompaa tai harvinaisempaa kuin uskollinen ystävyys."
"Ja mitä velvollisuuksia te asetatte uskolliselle ystävyydelle?" kysyi viheriävarpunen, joka istui läheisessä pajupensaassa ja kuuli heidän keskustelunsa.
"Sitä minäkin juuri haluaisin tietää", sanoi ankka; ja hän ui lammikon toiseen päähän ja asettui seisomaan päällensä näyttääkseen lapsilleen hyvää esimerkkiä.
"Mikä tyhmä kysymys!" huudahti vesirotta. "Tietysti minä vaadin, että minun uskollinen ystäväni olisi minulle uskollinen."
"Ja millä tavalla te palkitsisitte hänen uskollisuuttansa?" sanoi pikku lintu hypähtäen hopeiselle oksalle ja räpytellen pieniä siipiään.