"Minä en ymmärrä teitä", vastasi vesirotta.

"Antakaas, kun kerron teille tästä jutun", sanoi viheriävarpunen.

"Tarkoittaako se minua?" kysyi vesirotta, "Siinä tapauksessa olen halukas sitä kuuntelemaan, sillä minä pidän hyvin paljon kertomuksista."

"Sen voi sovelluttaa teihin", vastasi viheriävarpunen; ja hän lensi alas lammikon partaalle ja alkoi kertoa juttua uskollisesta ystävästä.

"Olipa kerran", sanoi viheriävarpunen, "pieni kelpo poika, jonka nimi oli Hannu."

"Oliko hän hyvin hienoa sukua?" kysyi vesirotta.

"Ei", vastasi viheriävarpunen, "en usko, että hän oli laisinkaan hienoa sukua, mutta hänellä oli hyvä sydän ja lystikkäät, pyöreät kasvot. Hän asui pienessä mökissä aivan yksinänsä, ja joka päivä hän työskenteli puutarhassansa. Koko sillä seudulla ei ollut toista yhtä kaunista puutarhaa. Siellä kasvoi neilikoita, taskuheiniä ja leukoijia. Siellä oli punaisia ja keltaisia ruusuja, sinipunaisia krokuksia ja kultaisia, purppuran punaisia ja valkoisia orvokkeja. Kärsämöt ja krassat, meiramit ja mäkimintut, kevätesikot ja kurjenmiekat, keltanarsissit ja punaneilikat kasvoivat ja kukkivat siellä järjestänsä sen mukaan kuin kuukaudet kuluivat, ja toinen kukka tuli aina toisen sijalle, joten siellä aina oli jotakin kaunista katsottavaa ja hyvältä tuoksuvaa.

"Pikku Hannulla oli monta ystävää, mutta kaikista uskollisin oli paksu Jussi, mylläri. Rikas mylläri piti tosiaankin niin paljon pikku Hannusta, ettei hän koskaan voinut kulkea hänen puutarhansa ohi kumartumatta aidan yli ja poimimatta suuren kukkakimpun tai kourallisen hyvänhajuisia yrttejä, tai pistämättä taskunsa täyteen luumuja ja kirsikoita, jos sattui olemaan hedelmä-aika.

"'Hyvien ystävien kesken kaikki on yhteistä', oli myllärillä tapana sanoa, ja pikku Hannu nyökkäsi päätään ja hymyili ja oli hyvin mielissään ystävästä, joka ajatteli niin jalosti.

"Joskus naapurien mielestä tuntui hiukan kummalliselta, ettei rikas mylläri koskaan antanut Hannulle vastalahjoja, vaikka hänellä oli monta sataa säkkiä jauhoja myllyssään, kuusi lypsävää lehmää ja koko lauma pehmeävillaisia lampaita. Mutta Hannu ei koskaan vaivannut päätään sellaisilla ajatuksilla, eikä mikään ollut hänestä hauskempaa kuin kuulla myllärin puhuvan niin kauniisti todellisen ystävyyden epäitsekkäisyydestä.