"Niinpä pikku Hannu työskenteli puutarhassansa. Hän oli hyvin onnellinen kaiken kevättä ja kesää ja syksyä, mutta kun talvi tuli, eikä hänellä ollut kukkia eikä hedelmiä, joita hän olisi voinut myödä torilla, niin hän kärsi koko lailla vilua ja nälkää, ja useinpa hän meni levolle, vaikkei hänellä ollut illalliseksi muuta kuin kuivattuja päärynöitä ja kovia pähkinöitä. Talvella hän oli myös hyvin yksinänsä, sillä silloin ei mylläri koskaan tullut häntä tervehtimään.
"'Ei minun maksa vaivaa käydä pikku Hannua katsomassa niinkauan kuin lunta on maassa', oli myllärillä tapana sanoa vaimollensa, 'sillä kun ihmisillä on huolia, niin tulee jättää heidät rauhaan, eikä vaivata heitä käynneillänsä. Se on ainakin minun käsitykseni ystävyydestä, ja minä olen varma siitä, että olen oikeassa. Siksipä odotan kevättä ja menen sitten vasta hänen luoksensa, ja silloin hän voi antaa minulle suuren korillisen kevätesikkoja. Se tuottaa hänelle suurta iloa.'
"'Kuinka hienotunteinen sinä olet', vastasi vaimo istuessaan mukavassa nojatuolissansa iloisen takkavalkean ääressä; 'kovin hienotunteinen tosiaankin. Mikä nautinto kuulla sinun puhuvan ystävyydestä. Aivan varmaan ei pappikaan osaisi puhua kauniimmin kuin sinä, vaikka hän asuukin kolmikerroksisessa talossa ja kantaa pikkusormessaan kultaista sormusta'.
"'Mutta emmekö voisi pyytää pikku Hannua meidän luoksemme?' sanoi myllärin nuorin poika. 'Jos Hannu parka näkee nälkää, niin annan hänelle puolet lihaliemestäni, ja näytän hänelle valkoisia kaniinejani.'
"'Mikä tyhmä poika sinä olet!' huudahti mylläri; 'en todellakaan ymmärrä, mitä hyötyä siitä on, että lähetän sinut kouluun. Et näytä oppivan yhtään mitään. Jos pikku Hannu tulisi tänne ja näkisi, että meillä tuli palaa takassa, ja että meillä on hyvää lihalientä ja suuri astia täynnä punaista viiniä, niin hän voisi tulla kateelliseksi, ja kateus on hyvin paha asia, sillä se pilaa jokaisen luonteen. Minä en voi sallia, että Hannun luonne pilaantuisi. Minä olen hänen paras ystävänsä, ja minä tahdon varjella häntä, jottei hän joutuisi kiusaukseen. Ja sitä paitsi jos Hannu tulisi tänne, niin hän voisi pyytää minulta jauhoja velaksi, enkä minä voisi sitä tehdä. Jauhot on aivan eri asia kuin ystävyys, eikä niitä pidä sekoittaa yhteen. Ovathan ne aivan eri sanoja ja tarkoittavat aivan eri asioita. Jokainenhan sen voi nähdä'.
"'Kuinka hyvin sinä puhut!' sanoi myllärin vaimo kaataen itselleen lasillisen lämmintä olutta; 'minä olen jo niin uninenkin, aivankuin olisin istunut kirkossa'.
"'Monet ihmiset tekevät hyvää', vastasi mylläri, 'mutta hyvin harvat puhuvat hyvin, ja se todistaa, että puhuminen on noista molemmista asioista vaikeampaa ja myös paljoa hienompaa'; ja mylläri katsoi ankarasti pöydän yli pieneen poikaansa, joka häpesi niin kovasti, että hän painoi päänsä alas ja punastui, ja kyyneleet tippuivat hänen teekuppiinsa. Mutta olihan hän niin pieni, että teidän tulee antaa hänelle anteeksi."
"Tähänkö juttu loppui?" kysyi vesirotta.
"Tietysti ei", vastasi viheriävarpunen, "se on vasta alku."
"Sitten te olette aivan aikanne jäljessä", sanoi vesirotta. "Kaikki hyvät kertojat alkavat nykyään lopusta, kertovat sitten alun ja lopettavat keskikohdalla. Se on uusi tapa. Minä kuulin kaiken tuon pari päivää sitten eräältä arvostelijalta, joka käveli lammikon reunalla erään nuoren miehen seurassa. Hän puhui hyvin pitkältä tästä asiasta, ja hän oli aivan varmaan oikeassa, sillä hänellä oli siniset silmälasit ja kalju pää, ja joka kerta kun nuori mies teki jonkun huomautuksen, niin hän aina vastasi 'Pyh!' Mutta olkaa hyvä ja jatkakaa kertomustanne. Minä pidän hyvin paljon mylläristä. Minulla on itsellänikin paljon kauniita tunteita, ja sen vuoksi me niin hyvin ymmärrämme toisiamme."