"No niin", sanoi viheriävarpunen hyppien toiselta jalalta toiselle, "niinpian kuin talvi oli kulunut ja kevätesikkojen kellertävät tähdet alkoivat aueta, sanoi mylläri vaimollensa, että hän aikoi mennä pikku Hannun luo.
"'Oletpa sinä hyväsydäminen!' huudahti hänen vaimonsa; 'aina sinä vain muita ajattelet. Mutta älähän unohda ottaa suurta koria mukanasi kukkia varten'.
"Mylläri kiinnitti tuulimyllynsä siivet kiinni vahvalla rautaketjulla ja astui mäkeä alas kori käsivarrella.
"'Hyvää huomenta pikku Hannu', sanoi mylläri.
"'Hyvää huomenta', sanoi Hannu nojautuen lapioonsa ja nauroi niin, että suu ulottui toisesta korvasta toiseen.
"'Kuinka sinä olet jaksanut kaiken talvea?' sanoi mylläri.
"'Oi', sanoi Hannu, 'kuinka ystävällinen sinä olet, kun kysyt. Olihan talvi hiukan vaikea, mutta nyt on kevät tullut, ja minä olen niin iloinen, sillä kaikki kukkani kasvavat hyvin!'
"'Me puhuimme sinusta usein talvella, Hannu', sanoi mylläri, 'ja tuumimme mitenkähän sinä tulit toimeen'.
"'Sepä vasta oli ystävällistä', sanoi Hannu. 'Minä puolittain jo pelkäsin, että olitte unohtaneet minut'.
"'Hannu, sinä ihmetytät minua', sanoi mylläri; 'ystävyyttä ei koskaan unohdeta. Sehän siinä juuri on niin ihmeellistä, mutta minäpä luulen, ettet sinä ymmärrä elämän runollisuutta. Kuinka kauniit sinun kevätesikkosi ovat, kesken kaikkea!'