"'Pikku Hannu, tohtori'.
"'Mitä sinä tahdot, pikku Hannu?'
"'Myllärinpoika on pudonnut alas tikapuilta ja loukannut itseänsä, ja mylläri pyytää teitä heti saapumaan hänen luoksensa.'
"'Hyvä on!' sanoi tohtori. Ja hän käski satuloida hevosensa ja tuoda suuret saappaansa ja lyhdyn, ja sitten hän tuli alas ja ratsasti myllärin taloa kohti. Mutta pikku Hannu astui hitaasti hänen jäljissänsä.
"Mutta myrsky yhä yltyi ja sade tulvaili maahan, eikä pikku Hannu voinut nähdä minne hän astui, eikä jaksanut myöskään pysyä hevosen rinnalla. Vihdoin hän eksyi, ja joutui keskelle nummea, jossa oli hyvin vaarallista kulkea, sillä se oli täynnä syviä koloja, ja tuollaiseen koloon pikku Hannu parka hukkui. Muutamat vuohenpaimenet löysivät seuraavana päivänä hänen ruumiinsa, joka uiskenteli suuressa vesilätäkössä, ja toivat hänet mökkiinsä.
"Kaikki ihmiset saapuivat pikku Hannun hautajaisiin, sillä kaikki pitivät hänestä, ja mylläri oli ensimäinen surusaatossa.
"'Koska minä olin hänen paras ystävänsä', sanoi mylläri, 'niin on aivan kohtuullista, että minä saan parhaan paikan;' hän astui surusaaton etunenässä pitkässä, mustassa takissansa, ja pyyhki vähä-väliä silmiään suurella nenäliinallansa.
"'Me kaipaamme kaikki pikku Hannua', sanoi seppä, kun hautajaiset olivat ohitse ja he istuivat kaikki mukavasti ravintolassa juoden höystettyä viiniä ja syöden makeita leivoksia.
"'Minä varsinkin kaipaan häntä', vastasi mylläri; 'olinhan jo melkein antanut hänelle kottikärryni, enkä tosiaankaan nyt tiedä, mitä niillä tehdä. Ne ovat minulla kotona vain tiellä, ja ne ovat niin huonossa kunnossakin, etten voisi saada niistä yhtään mitään, jos ne möisin. Toisten varon, etten anna mitään muille. Jalomielisyydestä on vain itsellä vastusta.'"
"Entä sitten?" sanoi vesirotta pitkän vaitiolon jälkeen.