Kolmen päivän kuluttua vietettiin häät. Se vasta oli erinomainen juhla, ja morsian ja sulhanen astuivat käsi kädessä purppurasamettisen katoksen alla, joka oli kirjaeltu pienillä helmillä. Sen jälkeen olivat suuret hovipäivälliset, joita kesti viisi tuntia. Prinssi ja prinsessa istuivat suuren salin perällä ja joivat kirkkaasta kristallimaljasta. Vain uskolliset rakastajat saattoivat tästä maljasta juoda, sillä kun vilpilliset huulet koskettelivat sitä, niin se muuttui harmaaksi, himmeäksi ja sameaksi.
"Sehän on päivän selvää, että he rakastavat toisiansa", sanoi pikku paashi, "yhtä selvää ja kirkasta kuin kristalli!" Ja kuningas korotti vieläkin kerran hänen palkkaansa. "Mikä erinomainen kunnia!" huudahtivat kaikki hoviherrat.
Aterian jälkeen oli tanssiaiset. Morsian ja sulhanen tanssivat ruusutanssia yhdessä, ja kuningas soitti huilua. Hän soitti hyvin huonosti, mutta ei kukaan ollut uskaltanut sanoa sitä hänelle, sillä hänhän oli kuningas. Hän osasikin soittaa vain kahta laulua, eikä hän koskaan ollut oikein selvillä siitä, kumpaistako hän soitti; mutta eihän sillä ollut väliä, sillä kaikkea, mitä hän teki, jokainen kehui sanoen: "Mainiota! Mainiota!"
Ohjelman viimeisenä numerona oli suuri ilotulitus, jonka tuli tapahtua juuri keskiyön aikana. Pikku prinsessa ei ollut eläissään nähnyt ilotulitusta, ja sen vuoksi kuningas oli käskenyt hovi-ilotulittajan näyttämään taitoansa hääpäivänä.
"Miltä ilotulitus näyttää?" kysyi prinsessa prinssiltä eräänä aamuna, kun he kävelivät penkereellä.
"Revontulelta", sanoi kuningas, joka aina oli valmis vastaamaan toisille tehtyihin kysymyksiin, "ainoastaan monta vertaa luonnollisemmalta. Minä pidän ilotulituksesta paljoa enemmän kuin tähdistä, sillä tietää aina edeltäpäin, milloin sitä saa nähdä, ja se on yhtä suloista kuin minun huilunsoittoni. Tietysti sinun täytyy sitä nähdä."
Niinpä oli kuninkaan puutarhan perälle pystytetty suuret telineet, ja niin pian kuin hovi-ilotulittaja oli asettanut kaikki oikealle paikalleen, alkoivat raketit puhua keskenään.
"Maailma on varmaan hyvin ihana", sanoi pieni sähikäinen. "Katsokaahan vain noita kauniita keltaisia tulpaaneja. Eivätpä ne voisi olla kauniimpia, vaikka ne olisivat oikeita raketteja. Olen hyvin mielissäni, että olen saanut matkustaa. Matkustaminen on ihmeellisen kehittävää ja poistaa kaikki ennakkoluulot."
"Ei kuninkaan puutarha ole mikään maailma, sinä hupsu sähikäinen", sanoi suuri roomalainen kynttilä; "maailma on hirvittävän suuri paikka; ja sinä tarvitsisit kolme kokonaista päivää, ennenkuin olisit ehtinyt nähdä sen perinpohjaisesti".
"Jokainen paikka, jota rakastaa, on kokonainen maailma", huudahti haaveileva tulipyörä, joka nuoruudessaan oli ollut ihastunut vanhaan puurasiaan, ja kerskaili nyt murtuneella sydämellään; "mutta rakkaus ei ole enää muodissa, runoilijat ovat sen tappaneet. He kirjoittivat siitä niin paljon, ettei kukaan siihen enää uskonut, eikä se minua ihmetytäkkään. Todellinen rakkaus kärsii ja on vaiti. Muistanpa kuinka kerran itsekin — Mutta mitäpä siitä maksaa vaivaa puhua. Runollisuus on ollutta ja mennyttä."