"Minä nauran siksi, että mieleni on iloinen", vastasi sähikäinen.
"Sepä on kovin itsekäs syy", vastasi raketti harmistuneena. "Mitä oikeutta teillä on olla iloinen? Ajattelisitte muita. Tosiaankin, voisitte ajatella minua. Minä ajattelen aina itseäni, ja vaadin, että kaikki muutkin sitä tekisivät. Sitä sanotaan myötätuntoisuudeksi. Se on kaunis hyve, ja minulla on sitä suuressa määrässä. Ajatelkaahan esimerkiksi, jos minulle tapahtuisi jotakin tänä iltana, mikä onnettomuus se olisi kaikille! Prinssi ja prinsessa eivät koskaan enää tulisi onnellisiksi, koko heidän elämänsä olisi pilattu; ja kuningas, sen tiedän, ei voisi sitä kestää. Totta tosiaan, kun ajattelen omaa tärkeyttäni, niin kyyneleet aivan nousevat silmiini."
"Jos tahdotte tuottaa iloa toisille", sanoi roomalainen kynttilä, "niin on viisainta pysyä kuivana."
"Tietysti", huudahti bengaalituli, joka oli jo iloisemmalla mielellä; "senhän tavallinen järkikin ymmärtää."
"Tavallinen järki, tosiaankin!" sanoi raketti loukkaantuneena; "te unohdatte, etten minä ole yhtään tavallinen, vaan aivan erikoinen. No, tavallista järkeä voi kellä hyvänsä olla edellyttäen, että mielikuvitus kokonaan puuttuu. Mutta minulla on mielikuvitusta, sillä en koskaan näe asioita sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat; minä kuvailen ne aina aivan erilaisiksi mielessäni. Mitä nyt minun kuivanapysymiseeni tulee, niin ei täällä ole ketään, joka käsittäisi minun tunteellista luonnettani. Kaikeksi onneksi en pidä siitä lukuakaan. Ainoa mikä elämässä pitää ihmisen pystyssä on se tieto, että kaikki muut ovat äärettömän mitättömiä, ja tämä asia on aina ollut minulle hyvin selvä. Mutta ei kellään teistä ole sydäntä. Tässä te vain nauratte ja ilkamoitte, ikäänkuin prinssi ja prinsessa eivät juuri äsken olisi viettäneet häitä."
"Totta tosiaan", huudahti pieni tulipallo, "miksi emme olisi iloisia? Tämähän on kaikkein iloisin päivä, ja kun minä lennän ilmaan, niin aion kertoa siitä tähdille. Saattepa nähdä kuinka ne tuikkivat, kun kerron heille kauniista morsiamesta."
"Oi, mikä typerä elämänkatsomus!" sanoi raketti; "mutta enpä minä muuta odottanutkaan. Teissä ei ole kerrassaan mitään; te olette onttoja ja tyhjiä. Voisihan prinssi ja prinsessa asettua sellaiseen maahan asumaan, missä olisi syvä virta, ja voisihan heillä olla pieni poika, pieni vaaleakutrinen ja sinisilmäinen poika, aivan sellainen kuin prinssi itsekin on; ja voisihan hän kerta mennä ulos kävelemään hoitajansa kanssa; hoitaja nukahtaisi ehkä suuren seljapuun alle, ja silloin pikku poika voisi pudota syvään virtaan ja hukkua. Mikä hirveä onnettomuus! Ihmisparat, jos he kadottaisivat ainoan poikansa! Se on todellakin kauheaa! Sitä en koskaan voisi kestää."
"Eiväthän he ole kadottaneet ainoaa poikaansa", sanoi roomalainen kynttilä; "ei heitä ole mikään onnettomuus kohdannut."
"Enhän minä sitä sanonutkaan", vastasi raketti; "minä sanoin vain, että voisi kohdata. Jos he olisivat kadottaneet ainoan poikansa, niin ei siitä maksaisi enää puhua mitään. Minä vihaan ihmisiä, jotka surevat sitä, mikä on tapahtunut. Mutta kun ajattelen, että he mahdollisesti voisivat kadottaa ainoan poikansa, niin kiihdyn aivan kauheasti."
"Sitä te juuri teettekin!" huudahti bengaalituli. "Totta tosiaan, en tiedä toista niin kiihkomielistä ja teeskentelevää ihmistä kuin te."