"Te olette kaikkein hävyttöminen ihminen, mitä koskaan olen tavannut", sanoi raketti, "ettekä voi ymmärtää minun ystävyyttäni prinssiin."
"No, ettehän edes tunne häntä", murisi roomalainen kynttilä.
"En ole väittänytkään tuntevani häntä", vastasi raketti. "Ja uskallanpa vakuuttaa, että jos tuntisin hänet, niin en olisikaan hänen ystävänsä. On hyvin vaarallista tuntea ystäviään."
"Koettakaa mielemmin pysytellä kuivana", sanoi tulipallo. "Se on tärkein asia."
"Hyvin tärkeätä teille, sen kyllä uskon", vastasi raketti, "mutta minä itken, jos minua haluttaa"; ja hän purskahti todelliseen itkuun, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen keppiänsä aivankuin sadepisarat ja olivat vähällä kastella kahta pientä kovakuoriaista, jotka juuri olivat päättäneet perustaa yhteisen talon ja etsivät itselleen somaa, kuivaa asuntoa.
"Onpa hänellä kovin runollinen luonne", sanoi tulipyörä, "sillä hän itkee ilman vähintäkään syytä", ja hän huokasi syvään ja ajatteli puurasiaa.
Mutta roomalainen kynttilä ja bengaalituli närkästyivät ja huusivat kimakalla äänellä: "Hullutusta! Hullutusta!" He olivat hyvin käytännöllisiä, ja jos joku asia ei ollut heille mieleen, niin he sanoivat sitä heti hullutukseksi.
Sitten kuu kohosi taivaalle ikäänkuin ihmeellinen hopeakilpi, ja tähdet alkoivat kiilua, ja linnasta kuului soiton säveliä.
Prinssi ja prinsessa johtivat tanssia. He tanssivat niin kauniisti, että korkeat, valkoiset liljat kurkistivat sisään ikkunasta ja katselivat heitä, ja suuret, punaiset unikot nyökkäsivät päätään ja löivät tahtia.
Sitten kello löi kymmenen ja yksitoista ja kaksitoista, ja kun viimeinen keskiyön lyönti oli kajahtanut, astuivat kaikki ulos penkereelle, ja kuningas lähetti hakemaan kuninkaallista ilotulittajaa.