"No, se on hänen vahinkonsa, eikä minun", vastasi raketti. "En minä lakkaa puhumasta hänelle vain sen vuoksi, ettei hän viitsi kuunnella. Minä kuuntelen mielelläni omaa ääntäni. Se on minun suurimpia huvejani. Minä keskustelen usein pitkältä yksikseni, ja minä olen niin viisas, että välistä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon."
"Silloin olisi parasta jos pitäisitte luentoja viisaustieteestä", sanoi päivänkorento; ja hän levitti kauniit harsomaiset siipensä ja lensi ylös ilmaan.
"Kuinka tyhmä hän oli, kun ei jäänyt tänne!" sanoi raketti. "Olen aivan varma siitä, ettei hänellä usein ole niin hyvä tilaisuus henkeänsä kehittää. Mutta mitäpä minä siitä välitän. Sellainen nero kuin minä saa kerran vielä tunnustusta;" ja hän vajosi hiukan syvemmälle mutaan.
Hetken kuluttua suuri valkoinen ankka ui hänen luoksensa. Hänellä oli keltaiset sääret ja uimajalat ja hänen huojuvaa käyntiänsä ihailtiin suuresti.
"Kvak, kvak, kvak", hän sanoi. "Kuinka lystikkään näköinen te olette! Saanko luvan kysyä, oletteko te syntynyt tuollaisena, vai tapaturmako teidät sellaiseksi on tehnyt?"
"Kyllä sen huomaa, että te aina olette asunut maalla", sanoi raketti, "muuten te tietäisitte kuka minä olen. Mutta minä suon teille teidän typeryytenne anteeksi. Olisi paha vaatia, että muut olisivat yhtä viisaita kuin itse. Te hämmästytte varmaan suuresti, kun saatte kuulla, että minä osaan lentää ilmaan ja pudota alas kultasateena."
"Ei se minusta ole mitään merkillistä", sanoi ankka, "kun ei siitä kellekään ole hyötyä. Kas, jos te osaisitte kyntää peltoa niinkuin härkä, tai vetää rattaita kuin hevonen, tai paimentaa lampaita kuin paimenkoira, niin se olisi jotakin."
"Hyvä ystävä", sanoi raketti hyvin ylpeällä äänellä, "minä huomaan, että te kuulutte alhaisoon. Minun kaltaiseni ihminen ei tee koskaan mitään hyödyllistä. Meillä on erityisiä luonnonlahjoja, ja se on aivan riittävää. Minä en puolestani ole huvitettu minkäänlaisesta ammatista, kaikkein vähimmin sellaisista, joita te näytte suosittelevan. Minun mielestäni tosiaankin ruumiillinen työ on sopivaa vain niille, jolla ei ole mitään muuta tehtävää."
"No niin", sanoi ankka, joka rakasti rauhaa, eikä koskaan riidellyt kenenkään kanssa, "kullakin on oma makunsa. Mutta minä toivon joka tapauksessa, että te asetutte tänne asumaan."
"Ei, hyvänen aika", huudahti raketti. "Minä olen vieras täällä, hieno vieras. Minusta tämä paikka on kovin ikävä. Ei täällä ole seuraa eikä rauhaa. Täällä tosiaankin hajahtaa esikaupungilta. Minä menen takaisin hoviin, sillä minä tiedän, että minun elämäntehtäväni on herättää huomiota maailmassa."