"Minä itse aioin kerran astua julkiseen elämään", huomautti ankka; "on niin paljon, mikä kaipaisi parannusta. Eräässä kokouksessa minä nousinkin puhujalavalle, ja me teimme päätöksiä, jotka tuomitsivat kaiken sen, mistä me emme pitäneet. Mutta eivätpä ne suuresti vaikuttaneet. Nyt minä elän vain kotona ja hoidan perhettäni."
"Minä olen luotu julkista elämää varten", sanoi raketti, "samoin kaikki minun sukulaisenikin, vieläpä kaikkein halvimmatkin. Joka kerta kun me astumme esiin, herätämme me suurta huomiota. En ole vielä itse esiintynyt, mutta silloin kun sen teen, niin se vasta on kaunis näky. Mitä taas kotielämään tulee, niin siinä ihminen vanhenee kovin pian, ja ajatukset vieraantuvat korkeammista kysymyksistä."
"Ah, elämän korkeammat kysymykset, ne ovat vasta hienoja!" sanoi ankka; "tästä muistuukin mieleeni, kuinka nälkäinen minä olen"; ja hän ui alas virran mukana ja sanoi: "Kvak, kvak, kvak."
"Tulkaa takaisin! Tulkaa takaisin!" huusi raketti, "minulla on teille paljon sanomista"; mutta ankka ei ollut kuulevinansa häntä. "Sepä hyvä, että hän meni", hän sanoi itseksensä, "hän on hyvin vähälahjainen"; ja raketti vajosi vieläkin syvemmälle mutaan ja rupesi tuumimaan ihmisneron yksinäisyyttä, kun äkkiä kaksi pientä poikaa valkoisissa takeissaan juoksi alas rantaan, kantaen pataa ja risukimppua.
"Nyt lähetystö saapuu", sanoi raketti ja koetti näyttää hyvin arvokkaalta.
"Halloo!" huusi toinen pojista, "katsos tuota multaista keppiä! Mitenkä se on tänne tullut", ja hän onki raketin ylös ojasta.
"Multainen keppi!" sanoi raketti, "mahdotonta! Kultainen keppi, niinhän hän sanoi. Kultakeppi on hyvin imartelevaa. Totta tosiaan, hän luulee minua hoviherraksi."
"Pannaan se palamaan!" sanoi toinen poika, "niin vesi kiehuu pikemmin."
He panivat risut yhteen kasaan, heittivät raketin päällimmäiseksi ja sytyttivät tulen.
"Tämäpä on mainiota", huusi raketti, "he päästävät minut lentoon keskellä valoisaa päivää, niin että jokainen voi nähdä minut."