"Mitä hyötyä kuvapatsaasta on, jollei se voi olla sateen suojana?" hän sanoi. "Parasta että lähden etsimään hyvää uuninpiippua", ja hän aikoi lentää pois.
Mutta ennenkuin hän ehti levittää siipensä tipahti vielä kolmas pisara ja hän katsahti ylös ja näki — niin, mitäpä hän näki?
Onnellisen prinssin silmät olivat täynnä kyyneleitä ja kyyneleet vuosivat hänen kultaisia poskiansa pitkin. Hänen kasvonsa näyttivät niin ihmeen kauniilta kuutamossa, että pikku pääskynen tunsi syvää sääliä.
"Kuka sinä olet?" kysyi pääskynen.
"Minä olen onnellinen prinssi."
"Miksi sinä sitten itket?" kysyi pääskynen; "sinä olet aivan kastellut minut."
"Kun minä elin ja minulla oli ihmisen sydän", vastasi kuvapatsas, "niin en tiennyt mitä kyyneleet olivat, sillä minä asuin suuressa linnassa, jonne surulla ei ollut lupa tunkeutua. Päivin minä leikin toverieni kanssa puutarhassa ja iltasin minä johdin tanssia linnan suuressa salissa. Puutarhaa ympäröi korkea muuri, mutta ei minun mieleeni koskaan juolahtanutkaan kysellä, mitä sen takana oli, sillä kaikki minun ympärilläni oli kaunista. Hoviherrani kutsuivat minua onnelliseksi prinssiksi, ja onnellinen minä tosiaankin olin, jos huvitus on onnea. Siten minä elin ja siten minä kuolin. Ja nyt kun olen kuollut, niin he asettivat minut tänne niin korkealle, että voin nähdä kaiken rumuuden ja surkeuden kaupungissa, ja vaikka sydämeni on lyijyä, niin en sittenkään voi muuta kuin itkeä."
"Mitä! Eikö hän olekkaan lävitsensä kultaa?" puheli pääskynen itseksensä. Mutta hän oli niin kohtelias, ettei hän tahtonut lausua ääneen tuollaisia personallisia huomautuksia.
"Kaukana, hyvin kaukana", jatkoi kuvapatsas sointuvalla, hiljaisella äänellä, "hyvin kaukana kapean kadun varrella, on köyhä talo. Yksi ikkunoista on auki, ja siitä voin nähdä vaimon, joka istuu pöydän ääressä. Hänen kasvonsa ovat laihat ja kalpeat, ja hänen kätensä ovat karheat ja punaiset ja täynnä neulanpistoksia, sillä hän on ompelija. Hän kirjailee kukkia kuningattaren suloisimman hovineitosen silkkihameesen ensi hovitanssiaisia varten. Huoneen nurkassa vuoteessa hänen pieni poikansa makaa sairaana. Hänellä on kuumetta, ja hän tahtoisi saada appelsiineja. Mutta kun äidillä ei ole mitään muuta annettavaa kuin vettä, niin poika itkee. Pääskynen, pääskynen, pikku pääskynen, etkö veisi hänelle rubiinia minun miekkani kahvasta? Minun jalkani ovat kasvaneet kiinni tähän patsaasen, enkä pääse liikkumaan."
"Minua odotetaan Egyptissä", sanoi pääskynen. "Minun ystäväni lentävät pitkin Niilin rantoja ja puhelevat suurien lootuskukkien kanssa. Pian he asettuvat nukkumaan suuren kuninkaan hautaan. Kuningas itsekin lepää siellä maalatussa arkussaan. Hänen ruumiinsa on kääritty keltaisiin liinoihin ja balsameerattu yrteillä. Hänen kaulaansa on kiedottu ketjut ja hänen kätensä ovat kuin kuihtuneet lehdet."