Sitten tuli lumi ja lumen mukana pakkanen. Kadut näyttivät ikäänkuin ne olisivat olleet hopeaa, niin kirkkaasti ja heleästi ne loistivat; pitkiä jääpuikkoja, aivan kuin kristallitikareita, riippui talojen räystäistä, kaikki kävivät turkeissa, ja pikku pojilla oli punaiset lakit päässä luistellessaan jäällä.
Pieni pääskyparka paleli yhä kovemmin, mutta hän ei tahtonut jättää prinssiä, niin rakas hän hänelle oli. Hän nokki leivänmuruja leipurin oven edustalta, kun leipuri katsoi muualle, ja koetti pysyä lämpimänä lekuttamalla siipiään.
Mutta vihdoin hän tiesi, että hänen täytyi kuolla. Hänellä oli vielä sen verran voimaa, että hän saattoi vielä kerran lentää prinssin olkapäälle. "Hyvästi, rakas prinssi!" hän mutisi, "saanko suudella kättäsi?"
"Sepä hauska, että vihdoinkin lähdet Egyptiin, pikku pääskynen", sanoi prinssi, "olet jo liian kauan viipynyt täällä; mutta suutele minua suulle, sillä minä rakastan sinua."
"En minä lähde Egyptiin", sanoi pääskynen. "Minä lähden kuoleman majaan. Kuolema on unen veli, eikö totta?"
Ja hän suuteli onnellista prinssiä suulle ja putosi kuolleena hänen jalkojensa juureen.
Samassa kuului kummallinen paukahdus patsaan sisältä, ikäänkuin jotakin olisi haljennut. Asia oli nimittäin se, että lyijysydän oli haljennut kahtia. Pakkanen oli tosiaankin hirveän kova.
Varhain seuraavana aamuna pormestari käyskenteli torilla kaupungin neuvosmiesten seurassa. Astuessaan patsaan ohitse he silmäsivät sitä. "Hyvänen aika! kuinka kurjalta onnellinen prinssi näyttää!" hän sanoi.
"Miten kurjalta totta tosiaan!" huudahtivat kaupungin neuvosmiehet, jotka aina olivat pormestarin kanssa yhtä mieltä; ja he astuivat ylös sitä tarkemmin katsomaan.
"Rubiini on pudonnut pois hänen miekastansa, hänen silmänsä ovat kadonneet, eikä hän ole enää kultainenkaan", sanoi pormestari; "totta tosiaan, eipä hän ole juuri kerjäläistä kauniimpi!"