Mutta illan kuluessa lakkaa lumentulo ja hiljalleen kohoaa yhä korkeammalle kirkas kuu. Kohta talvinen luonto uudessa asussa esiintyy — metsät, lumilakeudet, aidat, ladot kelmeässä kuuvalossa kylpevät.
Ulos tekee mieli — metsällisiä tervehtimään. Suven puolella on öinen heikko tuuli, nuoskea on lumi, niin että pieksuni jäljet umpeensataneella tiellä kuin vahaan painettuina selväpiirteisinä, sinivarjoisina syntyvät. Hiljaisuus kaikkialla — tuntuu kuin luonto olisi kokonaan jähmettynyt äärettömään äänettömyyteen, kuolemankaltaiseen autiuteen.
Mutta eipä niinkään!
Ovat jo öisen metsän asukkaat jalkeilla, heränneet ovat päiväleponsa jälkeen valkopukuiset. Riistamailleen, ateriapaikoilleen lähtevät jo kärpät, lumikot, jänikset — yhä uusia jälkiä ilmestyy pehmeään lumeen.
Heti asuntoni läheisyydessä ensimmäiset tuoreet jäljet huomaan. Kaksittain toinen toisensa takana on siinä kärpän pistelemiä jälkiä kiviraunion ympärillä. Vikkelästi pehmeää pintaa sinne tänne on eläin harpannut, kautta aidanrakojen nopeasti pujahdellut. Hyvä onkin lumenkarvaisen raatelijan kuutamossa metsästellä. Eivät tiedä peltomyyrät auman läheisyydessä äänetöntä vaaraa karttaa, pahoin käy pitkin lumen pintaa piipertävän harmajan päästäisen! Surman suuhun joutuu, jollei ajoissa ehdi alle hangen pistäytyä.
On se mukava tuo solakansukkela, matalajalkainen kärppä, joka talven tullessa lumennäköisen turkin päälleen pukee, säilyttäen ruskeasta kesäpuvustaan ainoastaan hännänpään aina mustana, samankarvaisena. Ja vielä ovelampi on hiukan pienempi sukulaisensa — lumikko — joka kasvattaa itselleen ylt'yleensä valkean talviturkin!
Joudun joenahteen ylärinteellä oleville kylvöheinäsaroille. Jopa on matalassa metsänlaitaisessa männikössä asustava jänönen ehtinyt täällä saakka käydä. Tuossa on aterioimaan asettunut — lunta on penkonut ja mustuneiden apilaanlehtien joukosta jotain mehevämpääkin syötävää löytänyt — — —. Sinne tänne on kuukkinut, tasaisesti pylkähdellyt, ei näy — jälistä päättäen — mikään vaara uhanneen. Päätän varovasti seurata noita jälkiä, jotka kirkkaassa kuutamossa sinertävinä minua houkuttelevat, jospa jussi itsekin vielä minulle, aseettomalle, näyttäytyisi!
Ojaan näkyy hetkeksi levolle laskeneen, kolme »pyöreätä» on siihen jättänyt. Päättäväisesti on sitten sijaltaan lähtenyt, pitkän harppauksen kedolle loikannut — jokohan lie minua pelästynyt! Ei kumminkaan niin näy olevan, koska taas on syöntiään jatkanut ja ristiin rastiin jälkiään lumeen »templaillut».
Mutta nyt kai on minun jo kaukaa huomannut, koska joelle päin on ruvennut painamaan. Alas ahdetta on laukannut, vinoon yli joen vilittänyt ja vasta tuolla puolen rauhoittunut, pajupensaita maistellut. Sirosti on mestari oksia leikellyt, kuin puukolla varpuja viistoon poikki pannut ja niitä hangelle siroitellut — — — ja tästä minua paeten suoraa tietä läheiseen viidakkoon kuukkinut.
En aukealla kedollakaan saattanut jänöäni nähdä, vaikka varmaan monastikin lienen sitä lähellä ollut. Suojaksi vihollista vastaan se näkyy talvista valkoturkkiaan kantavan. Ja kotimatkalla kuutamossa kävellessäni koetan mielessäni kuvata, miten jussit sekä nuo muut talvella valkopukuiset ovat suojelevan värinsä saaneet.