»Mitehä' se kuika' peräst' pannoo se tiiaine'! Se laulaa kolmell' äänell, välist' näi' —, a toise' kerra' näi' — — —, a kolmas näi’ — — —. Se o' kaikk' sitä yhtä tiiaista!»
Tähän tapaan puhellen Pekko matkii tuohikalvoillaan kuuttakymmentä eri lintua ja kun ne ovat kaikki läpikäyty — lapselikkalinnut, kivehakkaajalinnut, syrjälinnut, Mooseksen sauvan linnut y.m. merkilliset linnut, sanoo hän lopuksi:
»Nyt mi e paan lopuks' taas kyntörastaan, se pittää panna aluks' sekä lopuks', se ku' on oikee sellaista tahtityötä — — –.»
Ja parta tärisee huulia liikutellessa, tukka tuulessa harittaa kuin korret heinätukossa, nenä tippuu ja punottaa pakkasessa .. Mutta voitonriemuisena katselee repaleinen taiteilija kuulijakuntaansa ja kysäsee kehuskellen: »Voitteko moittii, ettei mänt' hyväst'? Ka' hyvä työ ei miestä häpäse… on se tuohi sellaista makneettii… koivust' se on se hieno ketto vaa'… se vast' vonkuu, että lasit heläjää… ja tyytyväisenä Pekko nauraa, kun hänen mestaruuttaan kehutaan.
Sillä Pekko on mestari alallaan!
Loihtiihan hän vaikka tuimimpaan talvipakkaseen kaikki keväisen metsän laulajat livertelemään, taivaanvuohet mäkättämään, kuikat hurjansoinnukasta merilauluaan kaiuttamaan — ja helposti herroilta hopeamarkkasen tienaa.
ELÄIMIEMME TALVIPUVUISTA
Tiheään lankeilevat joulukuussa talven valkoperhoset, ja tasaisesti pehmeä lumipeite kasvaa. Yhä valkeammaksi käy korkea havumetsä hiljaisten hiutaleiden pystysuoraan putoellessa — lumilakin matalammille männyille kasvattavat, lumitakin pikku kuusille ja katajoille kutovat. Ja lehtipuiden alastomille oksille pehmeän valkokoristeen, ikäänkuin lämmittävän pumpulilepereen levittävät.
Yhä harmajammaksi, yhä hämärämmäksi — — – loppuu kohta lyhyt talvipäivä ja lumimetsän valkeus putoilevien hiutaleiden harson taa peittyy.
Marjapihlajoista viimeiset punatulkut katoavat, metsänpeittoon heleärintaiset linnut lähtevät yötä viettämään. Yökortteeriinsa — seinän ilmareikään — keltatakkinen, mustaliivinen talitiainen vetäytyy. Kohti lumen painamaa viidakkoa kirjava harakka lentää kahnustaa — vähän on meillä heleänvärisiä lintuja talvella.