Pojat alkoivat naurahdella ja kutitella toisiaan, joten elämä pian virkosi täyteen käyntiin.
— Viiden minuutin kuluttua on jokaisen oltava rannassa, virkkoi setä, pistäen laajareunusteisen olkihatun päähänsä ja lähti ulos.
Luonnossa vallitsi täydellinen kesäinen kirkkaus, tyyneys ja rauha. Rakennuksen takaisessa puistikossa, jossa oli vanhoja niinipuita ja tuomia sekä jokunen laajalti ilmaa harova omenapuu, sikittivät lintuset kilvan. Tahtomattaan pysähtyivät pojat pihamaalle kuuntelemaan tätä miellyttävää iloäänisyyttä. Olihan se kaikille heille harvinaista ja useimmille heistä vallan uutta. Kaupunkilaislapset, köyhälistön lapset, jotka kaupungeissa asuen kesäaamunakaan eivät kuule muuta kuin rattaiden kolinan kivikatuja vastaan, tuntevat varmaankin itsensä onnellisiksi herätessään lintusten liverryksiin. Vähäväliä pysähtyi poikajoukko rantaan mennessään, sillä yhä uusia ja uusia ääniä kajahteli heidän korviinsa vanhan puutarhan lehtipuista. Paljonhan niistä laululinnuista oli lukukirjoissa kerrottu, sulosanoin ylistetty niiden aikaansaamaa viehätystä, mutta näin ihanaksi niiden laulua ei sittenkään ollut uskonut. Nyt sen vasta ymmärsi, nyt sen vasta tajusi!
— Hei "possut", peseytykää huolellisesti, komensi setä. Kasvot ja kaula tarkoin ja kädet myöskin aina kyynäspäihin saakka. Uimaan menemme vasta tuonempana. Pestäessä on vaatteet varottava kastumasta.
Pojat kyyristäytyivät rantaäyräälle ja alkoivat saippuoida naamaansa ja käsiänsä. Oli omituista ja turhanpäiväistä monen mielestä, että piti peseytyä eikä saanut mennä uimaan. Mutta Mikko-setä selitti, että uimavuoroja järjestettäisiin ainoastaan määrätty luku ja että aamuvirkistykseksi riitti huolellinen peseytyminen.
Ja virkistävältäpä se tuntuikin. Pehmoinen järvivesi oli kuin voidetta unen turruttamille kasvoille.
Sitten seurasi aamupala. Jokainen sai tehdä eväistään tavankokoisen voileivän, ja setä tilasi kullekin mukillisen tuoretta maitoa, jonka jo ensi ryyppäykseltä tunsi toisenlaiseksi kuin kaupungissa tarjotun maidon. Olipa se herkkua — voileipä samoin!
— Ja nyt, virkkoi Mikko-setä, kun pojat olivat kulauttaneet viimeisen maitopisaran alas kurkustaan, nyt pidämme kokouksen, jossa valmistellaan siirtolamme ohjesääntö eli työjärjestys.
Pojat asettuivat istumaan vieretysten, setä kantoi pikku pöydän keskelle lattiaa ja asetti sen eteen kaksi tuolia. Sitten hän asetti vasemman kätensä puuskaan, oikean kätensä pöydän varaan ja rykäisi…
Pojat odottivat jännityksellä, mitä tuleman piti. He istuivat aivan samassa järjestyksessä kuin riviin asetettuinakin, nimittäin pituuden mukaan. Ensimmäisenä vasemmalla oli pitkäsäärinen Teikari, sitten jäyhäluinen Lahna, hartiakas Soikka, ketterävartaloinen Kekki, joka jo ennen matkalle lähtöä oli saanut varustustoimikunnan puheenjohtajan viran, sitten istuivat Kukkonen ja Leimu, jotka olivat kumpikin pellavatukkaisia, yhdenkokoisia ja näyttivät melkein kaksoisilta, vetelännäköinen Aalto, pystynenäinen, pyöreäsilmäinen Elo ja Pekka Mähönen, opettajan oma poika, sekä viimeisinä oikealla Seitola ja Kaarre. Mikko-setä rykäisi toistamiseen, koukisti vasemman jalkansa toisen jalan varaan ja pöytään nojautuneena virkkoi: