Oli se vähän ihmeellistä, miksi niitä ei saanut tuhota.
— Ei, sanoi Mikko-setä vakavasti, ei niitä saa tuhota, niistä on meille ihmisille hyötyä. Ihminen hävittää ja tuhoaa ainoastaan sellaista, mikä häntä joko suorastaan vahingoittaa tai jonka hyödyllisyydestä hän ei ole selvillä.
— Mitäs hyötyä noista linnuista sitten on? kysyi Soikka, hykäyttäen lapsenleveitä hartioitaan.
— Ne laulavat, huomautti Pekka, katsellen kirkkailla silmillään kysyvästi isäänsä.
— Kyllä niinkin, selitti Mikko-setä. Siitä on meille paljon iloa ja viihdytystä, kun lyhyen kesämme aikana saamme kuulla lintujen tuhatäänistä kuoroa. Mutta erityisesti ei meille siitä hyötyä koidu. Vaan useimmista linnuista on suurta hyötyä ihmisen taloudelle: linnut nimittäin hävittävät, syövät ravinnokseen, meille tuhoisia hyönteisiä — ja se on suuren arvoista.
Kumminkin antoi Mikko-setä ottaa kustakin pesästä, missä vielä munia oli, yhden munan, jonka sisällys tyhjennettiin siten, että munan kumpaankin päähän puhkaistiin neulalla reikä ja sisus puhallettiin ulos. Sieltä tuli valkuaista ja keltuaista. Mikko-setä selitti, että kaikki tuo valkuainen ja keltuainen muodosti yhden ainoan solun, josta linnun uusi elämä sai alkunsa, kun munaa tasaisesti lämmitettiin, s.o. haudottiin. Munan kuoret säilytettiin tarkasti eheinä, vietiin kotiin, selvitettiin kirjan avulla niiden tuntomerkit ja pantiin erityiseen laatikkoon nimilipulla varustettuina. Jokaisen retkeilyn perästä kokoelma lisääntyi vähitellen. Ja ihmeellistä oli se, että vielä kesäkuun puolivälissäkin tavattiin pesiä, joissa saattoi olla ehyitä munia.
Kohottaessa mäenrinnettä kukkulalle hajaantuivat pojat taajaan petäjikköön. Jonkun ajan kuluttua juoksi Kaarre aika kyytiä Mikko-sedän luokse. Hengästyneenä hän huohotti:
— Setä, saako variksen pesän särkeä?
— Oletteko sellaisenkin löytäneet? kysyi setä.
— Olemme. Tuolla kallion alla ison petäjän latvassa se on. Se on aika rumilas, selitti Kaarre.