Mikko-setä lähti suojattinsa mukana pesälle. Sinne olivat pojat miltei kaikki kokoontuneet. Akka-varis räpytteli ja kaakatti läheisessä puussa, katsellen uhkaavana, miten pari poikaa, Kukkonen ja Elo, kiipesivät puuhun, lähestyen pesää lähestymistään.
Pesästä kuului äänekästä vikinää. Eräät pojista alkoivat heitellä kivillä hädissään olevaa variseukkoa.
— So-soo, pojat, huudahti Mikko-setä kivenheittäjille. Eläinrääkkäys on meidän yhteiskunnassamme ankarasti kielletty.
— Mutta variksethan ovat pahoja lintuja, puolustautuivat pojat.
— Mitäs pahaa ne ovat teille tehneet? kysyi Mikko-setä.
— Vaikkapa ei meille, niin…
— Niistähän on ihmiselle vahinkoa, huomautti Seitola.
— Ei se ole niin varmaa, onko niistä vahinkoa. Varis on kyntömiehen vanha ystävä — ja alkaapa se saada tieteilijöitäkin puolellensa. Lienee kokonaan erehdys vainota varista. Mutta joka tapauksessa on eläimen kivittäminen kielletty — sen te kyllä tiedätte, kunhan vain ajattelette asiaa.
— Mutta entäs poikaset, saadaanko ne tappaa? kysyi Kaarre jälleen uteliaana.
— Annetaan poikastenkin elää, vastasi Mikko-setä. Varisäiti tulisi kovin pahoilleen, jos me ryhtyisimme sen kotionnea tuhoamaan. Tulkaa alas, Kukkonen ja Elo, ei häiritä variksen kotia! huusi hän sitten puuhun kiipeäjille. Jospa varis on kyntömiehen ystävä, kuten toiset väittävät, niin antaa kyntömiehen pitää ystävänsä — hän niitä kyllä tarvitsee.