— Kuinka se voisi olla kyntömiehen ystävä? kysyi Pekka isältään.
— No siten, että eräät väittävät sen seuraavan kyntömiestä pellon vaolla ja hävittävän niitä tuhoisia toukkia, jotka aurankärjessä ovat kohonneet maanpinnalle.
— Ahaa, huudahti Pekka, nyt ymmärrän, se siis hyödyttäisi sillä tavalla maamiestä ja säästäisi hänen tulevaa kylvöstään tuholta.
— Aivan niin, poikaseni! vastasi Mikko-setä.
Metsänvartija johti joukkueen mäen toiselle puolelle, missä oli tiheä männikkö pitkiä ohuita puita.
— Kas, täältä saamme ottaa ongenvapoja kuinka paljon tahansa, virkkoi hän. Tämä palsta on kokonaan harvennettava.
Sitten hän otti kunkin pojan erältään ja antoi hänelle pienen alueen, josta hän saisi vapapuun valikoida. Aivan tervettä nuorta puuta ei saanut tuhota. Mutta ongenvavaksihan kelpasi yhtä hyvin joku hiukan viallinenkin, esim. sellainen, jossa oli kuori halki tai juuri mätä. Ja niitä oli koko joukko. Pian löysi jokainen palstaltaan sellaisen. Ne olivat pitkiä, hoikkia, ohuita riukuja, juuresta ukkovarpaan paksuisia. Kuorittuina ja kuivattuina niistä tuli erinomaiset tarviskalut.
— Jokainen merkitköön tarkasti vapansa nimikirjaimillaan, ettei synny sekaannusta omistusoikeudesta, huomautti Mikko-setä pojille, jotka kilvan kiskoivat kuorta irti vapapuista.
Mutta pellavatukkainen Leimu, joka viimeisimpänä saapui joukkoon pitkä vapapuu kädessä, kysyi Mikko-sedältään:
— Saako käärmeen tappaa? Minä näin sen tuolla.