— Vai niin, jatkoi setä. Siispä samalla haluamme raivata metsääkin, eikö niin?
— Niin, niin, niin! kuului taaskin jokaisen suusta.
— No sitten, kysyi setä, kuinka monta litraa päivässä mahaan mahtuu?
Se oli vaikeampi kysymys. Pojat jäivät miettimään. Moni syventyi kysymykseen oikein perin pohjin. Muistuivatpa mieleen kotoisetkin asiat kaupungissa, kuinka se maitotilkka, minkä siellä sai, oli hyvältä maistunut, vaikkei se useinkaan ollut oikeata maitoa, kuten vanhemmat ja muut aikuiset ihmiset, jotka olosuhteita paremmin tunsivat, olivat sanoneet. Ja eroituksen huomasi selvästi muistellessaan kaupunkilaismaidon makua ja maistellessaan sitä, mitä nyt oli tarjona. Kelpasipa sitä juoda! Ja sehän oli selvää, että se oli terveellistä. Koulun lääkärikin, joka tarkastuksilla käydessään luokalla oli huomannut jonkun pojan kasvot kalvettuneiksi ja käpristyneiksi, oli kehoittanut juomaan maitoa, paljon maitoa. Olisipahan sitä kelvannut juoda, kun olisi saanut. Nyt sitä vastoin näytti tilaisuus tulleen, nyt saisi maitoa, paljon maitoa!
Eräät pojista pääsivät siihen päätelmään, että jaksaisi sitä päivässä ainakin kymmenen litraa.
— Ehkä, virkkoi Mikko-setä, mutta huomaa toki, että sinun olisi raivattava metsää kymmenen tuntia päivässä saadaksesi tuon määrän maitoa ja siihen sinä et pysty. Mutta pari kolme tuntia päivässä sinä kyllä jaksat työtä tehdä — ja saatpa tyytyä kahteen maitolitraankin.
Asiaa kaikin puolin harkittua tultiin siihen lopputulokseen, että työtä tehtäisiin kaksi ja puoli tuntia päivässä. Silloin saataisiin maitoa kaksi litraa henkeä kohti arkipäivisin ja pyhän osalle jäisi kolme litraa, joka karttuisi ylimääräisestä puolen tunnin työstä kunakin päivänä. Päätöksestä laadittiin pöytäkirja ja kukin vakuutti aivan henkilökohtaisesti käyttävänsä työaikansa oikein, että hyvällä omallatunnolla saattoi sitten juoda oman ansaitsemansa maidon. Valittiin myöskin työpäivystäjät kutakin viikon päivää varten erikseen. Työajaksi hyväksyttiin puoli tuntia ennen aamiaista, puolitoista tuntia aamiaisen ja päivällisen välillä kahdessa jaksossa sekä puolituntia päivällisen ja illallisen välillä.
Ja niin sitä alettiin. Toiset pojista hakkasivat kassaroilla vesat irti, toiset kantoivat ne isoiksi röykkiöiksi. Ensimmäisinä päivinä oli metsänvartija mukana osoittamassa, kuinka työ oli paraiten suoritettava: "Päivystäjä" eli "työntarkastaja", jolla oli Mikko-sedän herätyskello kädessään, ilmaisi ajankulun soittamalla aisakelloa. Kunkin neljännestunnin kuluttua levättiin viisi minuuttia, jolloin Mikko-setä tavallisesti kertoili juttuja kasveista ja eläimistä. Sattuivatpa he monesti saamaan seuralaisekseen oraviakin, joista jokainen osasi kertoa jonkun pikku sadun; samoin jäniksistä ja muista metsän vakinaisista asukkaista. Se oli aika hauskaa. Entäs sitten se makea maito, se oli vielä lämmintä, kun sen aamiaisen mukana huulilleen kaatoi! Ja sitten se, että se oli omaa ansaitsemaa! Työaika kului nopeasti kuin väkevän virran juoksu. Työpaikalle oli Lehtolasta, missä siirtolalaisasunto sijaitsi, noin puolentoista kilometrin matka. Sinne kuljettiin rantatietä, joka teki pitkiä kaarteita. Suorinta tietä kulkien lyheni matka puolella. Mutta pojat eivät olleet sitä huomanneet, vaan käyttivät aina työpaikalle kulkiessaan tuota kiertelevää polkua. Mikko-setäkin oli aivan sattumalta osunut saamaan selville lyhimmän matkan — ja silloin oli hänellä mukanaan "perheen" heikoin jäsen, Aalto. Asia oli nimittäin niin, että Mikko-setä piti paria hinterintä, varsinkin toista niistä, juuri Aaltoa, vähemmän aikaa ja helpommassa työssä kuin toisia. Oli yksimielisesti sovittu siitä, että toiset ylimääräisesti korvaisivat ylityöllään sen ajan, minkä vähäväkiset ja sattumalta sairaat kulloinkin olivat pakoitetut laiminlyömään. Niinpä sattui, että Mikko-setä vei Aallon työhön jonkun kerran noin puolta tuntia myöhemmin, käyttäen samalla suorinta polkua, johon Aaltokin siis tutustui. Mutta tästä polusta eivät toiset — ties' mistä syystä — olleet saaneet selkoa, kuten jo on mainittu. Eräänä päivänä sitten, kun työt olivat jo lopetetut ja pojat vetelehtivät pihanurmikolla iloisia juttujaan kertoellen, tuli Mikko-setä poikajoukkoon ja huomautti ukkosilman ja rankkasateen olevan nousemassa. Työkalut, jotka olivat jääneet työpaikalle, olivat kaikin mokomin noudettavat pois, sillä niitä ei saanut ruostuttaa. — Työkalut ovat hoidettavat aina hyvin! lisäsi setä päättävästi.
Ja niinpä ei muu neuvoksi kuin lähteä niitä noutamaan — ja kiire pakkasi joutumaan, jos mieli kuivana matkalta palata. Jokainen sai noutaa oman työkalunsa, koska paraiten itse tiesi, mihin sen oli jättänyt. Jotta jokaisella olisi kulku ja kiire mielessä, päätettiin, että kahdelle nopeimmalle annettaisiin palkinnot: nopeimmalle kaksi vehnäspullaa ja sitä seuraavalle yksi vehnäspulla ylimääräisesti seuraavan sunnuntain kahvitarjoilussa.
Ja niin pojat lähtivät matkalle. Aalto-parka oli hitain. Toiset olivat jo pitkän matkan päässä, kun Aalto kiipesi pihaveräjän yli. Mutta veräjän takana hän pysähtyi. Mikko-setä näki hänen katsahtelevan kahteen eri suuntaan. Kaikki muut olivat juosseet rantatielle, mutta hetkisen kuluttua vilkastui Aalto ja lähti pyyhältämään suorinta polkua. Olipa hupaista nähdä, miten nopeasti hän pyyhälti: Mikko-setä huusi vielä hänen jälkeensä: