— Pidä nyt puoliasi, Aalto!

Ja Aalto piti puolensa sillä kertaa. Kun pitkäsäärinen Teikari, joka tuli ensimmäisenä rantatietä pitkin, hyppäsi pihaveräjän yli, huomasi hän ihmeekseen hengästyneen Aallon kassaroineen loikoilemassa pihanurmikolla. Teikarin hämmästys oli niin suuri, että hän jäi mykkänä tuijottamaan yleensä nahjukseksi tunnettuun toveriinsa. Kun poika toisensa jälkeen' ilmaantui pihalle, ilmoitti Teikari lyhyesti jokaiselle:

— Aalto oli ensimmäinen, Aalto sai ensi palkinnon!

— Aaltoko? Onko se mahdollista? Kuinka ihmeentavalla! kuului kummaksumisia jokaisen huulilta.

Mutta Aalto nousi makaavasta asennostaan, otti kassaran kainaloonsa, pisti kädet housuntaskuihin ja kulki kumppaniensa keskuudessa pää korkealle kohotettuna.

Ja kun vihdoin kaikki olivat retkeltään palanneet, syntyi yhä suurempi hämmästys. Aaltoa ihailtiin ja ihmeteltiin. Mutta tämä ei virkkanut sanaakaan, syrjäinen saattoi ainoastaan nähdä, että hän oli liikutettu. Kun sitte Mikko-setä julkisesti julisti Aallon palanneen ensimmäiseksi retkeltään, muuttui ihmettely ihailuksi. Poikien mielestä oli tapahtunut vallan ihmeitä.

Ja innokkaimmat heistä tungetteleivat Aallon ympärille. Toiset taputtelivat häntä olkapäälle, toiset tarttuivat hänen pieluksiinsa saadakseen hänet itsensä tunnustamaan, että hän todellakin oli ensimmäinen kilpajuoksussa. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, niin innokkaimmat kohottivat hänet ilmaan huutaen:

— Eläköön Aalto, eläköön!

Ja hurraaseen yhtyi jokainen, Mikko-setäkin huusi oikein hattuaan heilutellen. Se oli Aallon päivä se!

Mutta sen jälkeen ei Aaltoa kohdeltukaan, kuten ennen. Jos joku tovereista nipisteli häntä tai puukki ja tyrkki, niin hän antoi takaisin niin että tuntui. Ja vaikkapa jonkun ajan kuluttua tulikin tunnetuksi, että Aalto oikeastaan oli juossut vain puoli matkaa, koska hän oli käyttänyt oikopolkua, niin ei se vaikuttanut mitään asiaan. Aalto mittasi aivan itsetietoisesti siitä alkaen jokaiselle toverilleen samalla mitalla kuin nämä hänelle, eli toisin sanoen: hän koetti pitää puoliaan, ja hän onnistuikin siinä. Jos hänen piti itkeä kivusta, niin sai toinenkin itkeä aivan samasta syystä. Toverien kunnioitus Aaltoa kohtaan kasvoi melkoisesti — eikä hän enää koskaan sen jälkeen — ei edes Mikko-sedän kehoituksestakaan — antanut toisten tehdä edestään työtunteja. Hinteryydestään huolimatta meni hän työhön ja palasi sieltä muiden mukana. Ja mikä ihmeellisintä, näytti runsas maitomäärä, jonka hän joka päivä yhä suuremmalla ja suuremmalla mielihyvällä nautti, alkavan vaikuttaa. Hänen liikkeensä tulivat vilkkaammiksi, puhe henkevämmäksi, silmät eloisemmiksi ja posket verevämmiksi entistään. Ja jokaisessa lauvantai-iltaisessa mittauksessa, kun setä punnitsi poikansa, näytti Aallon paino tasaista nousua.